Olin huhti-toukokuussa viisi viikkoa Espanjassa kävelemässä Santiago de Compostelan tiellä ja lomailemassa, jonka aikana tein mielenkiintoisen "kokeilun". Elin 100 % media-hiljaisuudessa. En julistanut sitä edes etukäteen, vaan ilmoitin esim. facebookin kautta matkastani, mutta en kertonut, mitä se tarkoittaa median suhteen. Viiteen viikkoon en avannut sähköpostia, verkkolehtiä, facebookkia, blogi-palstoja enkä mitään siihen liittyvää. Puheluihin en vastannut ja viestejä lähetin vain perheelle ja muutamalle ystävälle, jotka auttoivat minua matkaan liittyen.
Kun soitin ennen matkaa Helsingin Sanomien tilauksiin ja pyysin katkaisemaan lehden tulon viideksi viikoksi, nainen puhelimen päässä lupasi katkaista lehden tulon, mutta hänen äänessään oli syvä hätä minusta! Ikäänkuin Pentikäinen menettäisi taas yhden karitsan "Sanoma-talon rauhanyhdistyksestä". Nainen tarttui viimeiseen oljenkorteen ja ehdotti minulle verkkolehden tilaamista viideksi viikoksi.
Minulla oli vain oma yksityinen sähköposti, jonka avasin neljä kertaa. Ekalla kerralla oli neljä viestiä, joista yksi oli pojalta, yksi ystävältä ja kaksi liittyi kirjoihini. Toisella kerralla viestejä ei ollut yhtään. Kolmannella kerralla vain työpaikkani IT-tukimies lähetti vuosikertomuksen tarkistettavaksi, jonka olin pyytänyt. Neljännellä kerralla Suomen Kuvalehti pyysi minulta palautetta heidän verkkolehdestä, jota en ollut lukenut yhtään kertaa.
Facebookissa oli odottamassa noin 25-30 kaveripyyntöä, jotkut olivat kirjoittaneet minulle ajatellen, että Espanjassa roikun illat facebookissa ja muutamat olivat lähettäneet sovellus- ja peli pyyntöjä,joihin en ole koskaan osallistunut. Useat pyysivät minua selvittämään esimerkiksi, mikä koira olisin, jos olisin koira! Se olikin juuri se aihe, mitä mietin useana päivänä, kun vettä oli satanut koko päivän ja jalat olivat yli 30 kilometrin kävelyn jälkeen rakoilla....
Tiesin viiden viikon ajalta vain neljä asiaa Suomesta ja maailmalta. Ensiksi tyttäreni kertoi tekstiviestillä, että säät ovat vaihdelleet Suomessa. Toiseksi ystäväni kertoi myös tekstiviestillä, että norppa on nähty kotini lähellä Everlahdessa. Kolmanneksi yhtenä iltana olin syömässä yksin ravintolassa ja suoraan edessä olevasta TV:stä näin, että Chelsea voitti Liverpoolin 2-1. Neljänneksi viimeisenä viikonloppuna huomasin Espanjalaisen lehden kannesta uutisen, jonka ymmärsin, vaikka en kieltä osannutkaan. Facebookin käyttäjämäärä on kasvanut.
Ainoa mitä katsoin vapaaehtoisesti, oli Espanjan sääennusteet.
Mistään muusta en tiennyt viiteen viikkoon. Kun kävelin kohti Santiago de Compostelaa 760 kilometriä pääasiassa ulkomaalaisten kanssa, heillä ei ollut mitään kerrottavaa minulle. Ne muutamat suomalaiset, jotka näin muutamana päivänä lyhyesti, eivät myöskään ehtineet sanoa minulle mitään Suomesta, mikäli heillä jotakin tietoa oli. En tiennyt kuka oli voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden? En tiennyt, miten Suomen hallitus oli toiminut. En tiennyt kirkon asioista mitään. En sitä, oliko Sari Roman-L tehnyt yhtään uutta valitusta herätysliikkeistä ja lähetysjärjestöistä. En tiennyt, mistä keskustellaan.
En tiennyt mitään. Olin täysin pihalla, johon joku voi todeta, että eikö se normaali olotila minulla? Olin pyytänyt vaimolta, että hän ilmoittaa lasten kuulumiset ja mahdollisen maailmanlopun. Hänen viestit olivat "kaikki ok", joten oletin, että maailmanloppua ei ollut vielä tullut.
Yhtenä päivänä näin, kun Espanjan ilmavoimien ( vai olisiko ollut Naton koneita) lentokoneet tekivät savuviivoja taivaalle ja samaan aikaan huomasin, että karvajalka ja etana ylitti tietä. Sanoin näille jälkimmäislle matelijoille tiellä, että "teillekin tekisi hyvää nopeampi laajakaista..."
Kun 26 päivän kävelyn jälkeen saavuin Santiago de Compostelan aukiolle ja pari tuntia siitä, yritin etsiä nettiyhteyttä, en löytänyt yli tuntiin mistään vapaata konetta. Kun Espanjan kylissä usean majoituksen yhteydessä oli netti-yhteys, perillä sitä oli vaikea löytää. Kun lopulta löysin koneen ja ilmoitin facebookissa, että olen perillä, lyhyessä ajassa sivuilleni tuli yli 300 "tykkäämistä" ja kymmeniä tervehdyksiä.
Kun tulin takaisin Suomeen, minua odotti noin 450 sähköpostia, joka on vähän, koska työpaikkani roskapostisuodatin on niin hyvä. Postin mukana oli paljon rahanpyyntökirjeitä Afrikasta. Toinen syy postin "vähäisyyteen" oli, että minulta lähti automaattinen vastaus, jossa kerroin, että olen lomalla, enkä lue sähköpostia. Kirjeet sain lajiteltua parin päivän aikana. Ja tietyt lehdet kävin läpi pääpiirteissään parin päivän aikana.
Ystäväni, media-asiantuntija arveli, että minulla olisi vieroitus-oireita matkan alussa, mutta jo viikon sisällä huomasin, että ei ollut. Nautin tilanteesta täysin, vaikka tiedän, että normaalissa elämässä tarvitsemme mediaa ja verkkoviestintää joka päivä. Joku kysyi, minulta muuttuuko media-käyttäytyminen matkan jälkeen, johon vastasin ei muutu, se muuttui jo.
Oliko minulla yhtään kiusausta median suhteen? Oli kerran. Sunnuntaisin Espanjan televisiot, jotka ovat joka kahvilassa auki, tuuttasivat ulos tietenkin Formulaa. Ja jos ei Formulaa, niin sitten jalkapalloa tai härkätaistelua. Mutta sinä sunnuntaina tuli Formulaa jostakin osakilpailusta, mutta en tiennyt mistä. Tulin ulos kahvilan vessasta, kun edessäni seinällä näin television ja sen, että joku meni varikolle vaihtamaan renkaita. Pysähdyin noin 15 sekunniksi kuin Lootin vaimo katsomaan, oliko se Räikkönen tai Rosberg? Mutta onneksi ei ollut, hän oli Vettel, joten jatkoin matkaa....
Olen myös poliitikko, jonka tehtävä on pysyä julkisuudessa. Minä tein juuri päinvastoin. En lähettänyt mitään viestiä itsestäni. En puhunut missään. En kirjoittanut mihinkään, enkä ilmoittanut tällä blogi-palstalla, että "ihan kiva päivä, vaikka jalat ovat kuin uppotukit..." Kukaan toimittaja ei saanut minua kiinni, vaikka jotkut yrittivätkin. Minua ei kirjaimellisesti ollut olemassa. Media sai unohtaa minut täysin, sikäli mikäli se nyt niin kauhean kiinnostunut koskaan on ollutkaan eteläsavolaisesta keski-ikäisestä lihaa syövästä heterosta, joka on juossut maratoneja ja on jonkun pienen puolueen varapuheenjohtaja.
Kun tulin Suomeen, tapasin junaa odottaessa Tikkurilan aseman lähellä media-asiantuntija ystäväni, jolta kysyin "onko täällä tapahtunut mitään erikoista?" Hän vastasi, että "ei ole, tää on ollut yhtä Kreikkaa..."
Lentokoneesta löysin yhden iltapäivälehden, jonka selasin ja totesin, että se oli ihan samanlainen kuin ennen matkaani, se lehti, jonka näin. Siinä oli kiimaa, kauhua ja kaunaa.
Olinko pettynyt, kun media unohti minut? En, koska minä olin jo unohtanut median!
