SIUNATTU PROJEKTIYHTEISKUNTA

Meressä voi olla kahdenlaisia virtoja. Pintavirrat erikseen ja syvällä kulkeva pohjavirta, joka voi virrata toiseen suuntaan. Bosforin salmessa on tällainen virtaus.

Samanlainen tilanne on usein yhteiskunnassa tai päätöksenteossa. Monet päätökset ja ratkaisut näyttävät pintavirta ratkaisuilta, vaikka samaan aikaan syvällä virtaa toiseen suuntaan.

Kun on tehtävä nopeita päätöksiä, silloin päätökset näyttävät usein pintavirtapäätöksiltä. Silloin ne ovat jopa ymmärrettäviä. Syvissä virroissa kulkee kuitenkin virtaus joskus toiseen suuntaan.

Näin on esimerkiksi kristillinen ihmiskäsityksen suhteen. Usein näyttää siltä, että suomalaiset eivät välitä yhtään esimerkiksi kristillisestä kasvatuksesta. Kristinuskoa pilkataan, uskovaisia ivataan ja pyhille arvoille nauretaan ohjelmissa.

Ja samaan aikaan ihmiset täyttävät juhlapyhinä kirkot, lapsia kastetaan, nuoret laitetaan rippikouluun, Hurstin työtä arvostetaan, Yhteisvastuukeräykselle lahjoitetaan ja pahassa paikassa tiedetään, että siltä seurakunnan työntekijältä saa aina apua, kun ahdistus iskee kohdalle.

Monella naisella käsitys muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun kantaa sisällään uutta elämää. Kerran luokseni tuli nuoripari, joka odotti perheen ensimmäistä lasta. Odottava äiti sanoi, että "vasta nyt ymmärrän mitä kristilliset arvot ovat".

Mediassa monet toimittajat ja kansalaiset vähättelevät kristittyjä, mutta sitten sopivassa kohtaa he kehuvat Sari Essayahia, puolustavat suvivirttä, ihailevat kirkkoarkkitehtuuria, kuuntelevat Matteus-passiota, myöntävät, että ei nyt ihan kaikessa pitäisi antaa periksi ja salaa lukevat minun blogejani. Minullekin monet miehet ja naiset ovat humalapäissään kehuneet kirkkoa, ylistäneet seurakuntien työmuotoja ja kiitelleet diakoniatyöstä ja samalla kironneet armottomasti sanoen miten on "Perkeleen hienoa, että uskonasioista voi puhua." Tällaisille olen aina pyrkinyt sanomaan, "miten hienoa on, kun nämä kristilliset arvot ovat sinuakin noin syvästi koskettaneet..."

Yhteiskunnassa on olemassa useita asioita, jotka näyttävä pinnalta katsottuna toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa menevät toiseen suuntaan.

Ensimmäinen tällainen asia on ihmiskuvan muutos. Tätä emme ole huomanneet. Suurin osa on sitä mieltä, että ihmisellä on arvo alusta loppuun ja sitä pitäisi kunnioittaa, mutta samanaikaisesti virta vie toiseen suuntaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten lapsiin suhtaudutaan. Siis tiedätkö tällaisia pieniä kääröjä, joita odottavat äidit tuovat synnytyssaleista ja sairaaloista kotiin. Ne ovat niitä kapaloissa olevia ja tuhisevia ihastuksia, joille mummot, tädit ja naapurit tuovat rotinoita ja joita vain ihmeteltiin ja ihasteltiin. Siis aikaisemmmin ja voi olla että vieläkin, mutta mitä muuta nuo avuttomat ovat?

Nykyään he ovat "bruttokansantuotteen" osia, joiden takia joudutaan ylläpitämään synnytysosastoja, ala-asteita, urheilukenttiä ja muuta vastaavaa. Heistä saadaan seitsemän vuoden kuluttua koulussa yksikköhinta ja pahimmissa tapauksissa joudutaan palkkaamaan lisää koulunkäyntiavustajia. Ja kun pintavirroissa emme näihin kapalokääröihin ajoissa satsaa tarpeeksi, niin myöhemmin olemme valmiit maksamaan lastensuojelulapsiin kymmenkertaisen summan.

Sama asenne näkyy vanhusten kohdalla. Kun heitä ennen kunnioitettiin ja kumarrettiin, haettiin erikseen juhliin ja oltiin kärsivällisä, vaikka he vanhetessaan toivat meille ylimääräistä harmia, nyt heistä on tullut kustannuserä! Heidän laitospaikat ovat kalliita ja lisääntyvien eläkeläisten ikääntyminen on taloudellinen haaste. Ei ole enää pitkä aika siihen, kun vielä avoimemmin puhutaan liian heikkojen ja sairaiden "poishoitamisesta" liian kalliin hinnan vuoksi.

Nämä kaksi avutonta ihmisryhmää, lapset uusissa vaipoissaan ja vanhukset vanhoissa vaihtamattomissa vaipoissaan ovat sotkeneet koko maamme talouden, kuntien talousarviot ja koko taloudellisen tulevaisuuden, niin että ainoa ratkaisu on laittaa kansanopiston käynyt kuntaministeri kiertämään kaikki kunnat ja ne yhteen saattamaan, jotta saamme taloutemme kuntoon!

Toinen ongelma on kansalaisyhteiskunnan näkeminen uhkana, eikä mahdollisuutena. Kun emme näe syvissä virroissa, että tässä maassa on neljä jalkaa, jotka pitävät Suomi-valtion pöytää pystyssä. Julkinen sektori ja yritykset sekä työpaikat tarvitsevat myös perheitä ja kansalaisyhteiskuntaa. Nyt näyttää siltä, että julkinen sektori ja yritykset pyörittävät koko meidän ajattelua. Talous ohjaa kaikkea ja kaikki on vain rahalla laskettavissa. Ja kuitenkin mitä paremmin perheillä menee, sen paremmin yhteiskunnalla ja yrityksillä menee myös taloudellisesti.

Mutta kansalaisyhteiskunnan arvoa ei myöskään nähdä ja tunneta. Se sama kansalaisyhteiskunta, joka antoi meille raittius, - työväen, -naisasia, -poliittiset, -herätys, -nuoriso, -urheilu ja monet muut liikkeet nähdään liian usein vain valtion ja kunnan kukkarolle tulijoiksi.

Tällainen alhaalta tuleva toiminta ei koskaan alussa ole hyvin hallinnoitua ja organisoitua, vaan usein hyvinkin villiä toimintaa. Mutta jos näkisimme sen syvävirtaukset, emme vain itkisi sen kuluja. Juuri tällainen toiminta lisää sosiaalisuutta, vähentää eriarvoisuutta ja ehkäisee syrjäytymistä. Siis juuri sitä, mistä me nyt olemme huolissamme, kun kymmenet tuhannet nuoret ovat hukassa, heitteillä ja kateissa.

Kolmas pintavirta-ilmiö on tavallisen toiminnan muuttuminen projekti-yhteiskunnaksi. Tätäkään virtausta emme ole huomanneet. Kati Rantala ja Pekka Sulkunen kuvaavat toimittamassaan kirjassaan (Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Gaudeamus 2007) suomalaisen yhteiskunnan valtajärjestelmää, joka on muuttunut kymmenessä vuodessa. Se juuri näkyy päätöksenteossa ja hallinnossa, jonka uusia avainsanoja ovat "tehokkaammin, nopeammin ja edullisemmin". Avainsanoja ovat projektit, ohjelmat ja arviointi.

Tavallinen työ ei ole enää mitään. Kun koulunkäyntiavustaja, perushoitaja, vammaistyöntekijä, bussinkuljettaja, opettaja ja siivooja tekee ihan perustyötä hyvin, se ei enää riitä. Tarvitaan projekti, jonka alussa konsultti kertoo tavoitteet, mittaa laadun ja arvioi vaikutusta. Ennen tämä kaikki oli normaalia työntekoa.

Minä olen rehtorina lähettänyt entiselle läänihallitukselle, Opetushallitukselle sekä Opetus- ja kulttuuriministeriöille kymmeniä avustushakemuksia, joissa pitää aina erikseen samalla tavalla perustella olemassaolo, työn tärkeys ja merkitys, vaikka jokainen oppilaitos joka päivä estää juuri sitä syrjäytymistä.  Nämä edellämainitut instanssit ovat täynnä virkamiehiä ja naisia, joilla ei ole riittävää näkemystä todellisuudesta, kun he aamusta iltaan laittavat maailmankuvaansa exell-taulukoihin, mongertavat "projekti-hallinto-vaikutus" jargoniaan, eivätkä käytä aina järkeään, vaan jättävät sen hatun kanssa aamulla naulakkoon!

Ei työtön, lomautettu, sairas, mielenterveyskuntoutuksessa oleva, velkakierteeseen joutunut ja muutaman sadan eurolla elävä kuntalainen ole mikään projekti, jolle pitää ylläpitää bussivuoroja, kirjastoja ja terveyspalveluja pari projekti-vuotta, vaan ihminen joka tarvitsee sitä, että joku kuuntelee, ymmärtää, tekee ohjelman juuri hänen vartalonsa mukaisesti. Ja näkee hänen arvonsa silloinkin, kun hän ei tuota mitään yhteiskunnalle, vaan ainoastaan maksaa.

Jokainen ihminen - sekin joka on syvällä ojan pohjalla - on Jumalan kuva!

Pintavirroissa asiat näyttävät toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa mennään usein toiseen suuntaan.
Olisiko korjaavasta politiikasta ja toiminnasta painopistettä muutettava ennakoivaan?