maanantai 27. helmikuuta 2012

HAUSKAA, MUTTA EI HÄVETÄ YHTÄÄN!

Olen viime päivinä miettinyt yhtä ajatusta, jonka Suomen Kuvalehden päätoimitttaja Tapani Ruokanen kirjoitti kuusi vuotta sitten lehtensä pääsiäisnumerossa (2006). Ruokanen otti voimakkkaasti kantaa häpeättömyyden nousuun ja kirjoitti: "Suomi elää korkeammalla aineellisen hyvinvoinnin tasolla kuin koskaan. Entä henkisesti? Häpeättömyyden kulttuuri kasvaa. Ihmisten on tunnistettava rajansa, ennen kuin millään ei ole mitään väliä."

Piti ihan tarkistaa, että oliko tuo teksti kuuden vuoden takaa vai tänä vuonna kirjoitettu? Asia ei ole kuitenkaan päivääkään vanhentunut.

Mitä häpeättömyys merkitsee? Olemmeko huomanneet, että me emme enää edes häpeä. Meitähän ei ole saanut pitkään aikaan syyllistää, mutta häpeä on eri asia. Eilen tuli julkisuuteen uutinen, että Tasavallan Presidentin puolisosta Pentti Arajärvestä näytetty kuvapätkä, jossa hän olisi tirkistellyt pitempään Tanskan prinsessan vakoaukkoa olisikin ollut vääristely, jossa kuvapätkää olisi manipuloitu. Ja juuri kun olimme nauraneet asialle.

Muttä häpeättömyys on myös muita konkreettisesti asioita. Me ahdehdimme, valehtelemme, vääristelemme, himoitsemme lähimmäisen omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Puhumme toisistamme pahaa emmekä ole enää pitkään aikaan kunnioittaneet kymmenen käskyn periaatteita. Pinnallinen pikakultuuri vie meitä kuin pässiä narusta. Eikä meitä hävetä yhtään.

Mutta mitä sen häpeättömyyden takana on? Onko yhtenä syynä se, minkä kirjailija Jukka Kemppinen esitti Parnasso lehdessä (kevät 2006): "Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksia". Älä nyt väitä, että pyrkisin saamaan kaikki opiskelemaan teologiaa tai uskomaan. Voit olla vapaasti ateisti tai agnostikko, kristitty tai pingviinikko, mutta onko niin, että teologisen sivistyksen puute riivaa meitä?

Se näkyy monessa asiassa. Vielä vanhemmilla sukupolvilla olivat perustiedot kristinuskosta ja teologiasta kohtuulliset. Huomasin tämän yli 20 vuotta sitten YK:n rauhanturvajoukoissa suomalaisten sotilaiden kohdalla. Vanhemmat kapiaiset - vaikka olivat millaisia juntturoita - hallitsivat perusasiat kristinuskosta, kun taas nuoremmilla kirkot, moskeijat ja synagoogat sekä niiden opetukset menivät täydellisesti sekaisin. Väitän, että tänä päivänä tilanne ei ole yhtään parempi.

Muutaman vuotta sitten ministeri Erkki Tuomioja epäili teologisen tiedekunnan tarpeellisuutta yliopistossa. Se oli tietokirjailija Tuomiojalta muuten hyvä ehdotus, mutta teologia on yliopiston perustajajäsen. Samanlaista tietotasoa näkee viikoittain lehtien ja yleensä median sivuilla. Toimittajat, jotka uutisoinnissa yleensä pystyvät keskinkertaiseen wikipedia-journalismiin, paljastavat kommenteissaan teologisen tietämyksen ohuuden. Kun nykyään kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, ei tarvita erikseen erityisasiantuntijoita.

Mutta mitä Ruokanen vielä jatkoi kirjoituksessaan? "Suomalaisten täytyy pitää rajansa. Elämän pyhyyden kadotessa häpeättömyys muuttuu tuhoisaksi." Juuri nyt olemme tuossa jo pitkällä.

Ensin meni tieto. Sitten Pyhyys.

Terho Pursiainen kirjoitti muutaman vuotta sitten kirjan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle.  Hänen mukaan "moraalia on se, että kohentaa omassa elämässään ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan mielellään pahimmasta päästä."

Pursiaisen käskyt olisivat tähän häpeättömyyden ajan keskelle sopivia: "Älä pure ruokkivaa kättä, älä kadehdi, älä saalista, älä koske toisen omaan, älä ole loinen, älä juorua, älä saastuta perussuhteita, älä vedä välistä, älä sorra erilaista ja älä pane vahinkoa kiertämään." Jos vanhat kymmenen käskyä ovat mielestäsi vanhentuneita, kokeile jotakin noista Pursiaisen käskystä. Ala vaikka vain yhdestä.

Mutta mitä olisi oikea terve häpeä? Sairasta häpeää, joka pahimmillaan saa ihmisessä liian vahvan otteen, on riittävästi. Mutta terveen häpeän tehtävä on osoittaa ihmisen oikea koko. Terve häpeä näyttää rajat. Terve häpeä estää hyppimästä toisten yli ja päälle. Terve häpeä estää pahimman röyhkeyden riistäytymisen käsistämme. Mikäli ihminen ei tunnista omaa häpeämättömyyttään, muiden olisi tunnistettava ja sanottava se. Terve häpeä johtaa ihmisen näkemään tekojen seuraukset.

Juuri tämän puuttuminen yhteiskunnassa on johtanut yhä suurempaan häpeättömyyden nousuun. Ja sen yksi suurimpia seurauksia on toisten pilkkaaminen, naurun alaiseksi asettaminen ja nolaaminen.

Ja se on meistä hauskaa. Siksi millään ei ole mitään väliä!

Aleksis Kiven seitsemän veljestä kertoo suomalaisten miesten tiestä metsäläisyydestä sivistyksen pariin. Veljesten kohdalla sivistys tarkoitti ihmisyhteisön sääntöjen omaksumista ja välineiden hankkimista maailman ymmärtämiseen. J.V. Snellman kirjoitti kirjan esipuheeseen 1873: "Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmetyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle." 

Nyt olisi sivistyksellä ja siivoilla tavoilla käyttöä!

       

4 kommenttia:

  1. Raikas tekstituulahdus talvisäässä!

    VastaaPoista
  2. Niin... hyvät tavat eivät riitä, jos sydän on kylmä ja tunteeton ja jos ihminen on itsekäs, julma ja häikäilemätön. Vain Korkeimman voimassa, Jumalan avulla ihminen voi toteuttaa Luojansa tahtoa - edes joten kuten.

    Olen jostain lukenut, että Helsingin teololgisesta tiedekunnasta valmistuvista opiskelijoista valtaosa on - ateisteja.Voiko heiltä odottaa hyvää moraalia: vaikka tietäisivät sen, mikä on oikein, mikä väärin, heiltä puuttuu tahto ja voima tehdä niin.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen ajatelma terveestä häpeästä. Häpeä sanana on sellainen että sitä ajatellessani sisimmässä jokun kutistuu, tulee olo että on tehnyt jotakin väärää. Se siis menee helposti johonkin sellaiseen kohtaan jossa itsetunto on koetuksella ja jonkin tallaantuu. Itse olen aina ajatellut häpeää negatiivisena. Jonakin joka helposti ottaa valtaa ihmisessä liikaa ja siksi peittää ja rajaa ominaisuuksia ja tietoja ja taitoja ja ennenkaikkea vapautta elää sitä elämää jota haluaisi elää. Huomaan ajattelevani että terve häpeä on sanojasi joita itse kuvailen sydämen sivityksellä ja sillä ajatuksellani että kohtuus on tervettä. Häpeään leimaantuneet tunteet meissä suomalaisissa, ovatko ne pohjana sille häpeämättömyydelle jota näemme, sille että mikään ei tunnu riittävän. Onko häpeämättömyys siis lopultakin kapinaa?

    VastaaPoista