JULKISEN NOLAAMISEN KULTTUURI LISÄÄNTYNYT

Facebookit, blogit ja muut vastaavat nopeat viestinnän muodot antavat mahdollisuuden myös hiukan kevyempään viestinnän toteutumiseen. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Ystävät, kaverit ja puolitutut voivat heittää keskenään mukavaa jutustelua, jolla on oma merkityksensä.

Mutta tässä piilee myös vaara. Leppoisa jutustelu voi muuttua rehellisyydestä panetteluksi.
FaceBookista (samoin kuin monilta nettikeskustelupalstoilta) löytyy esimerkkejä, että ns. julkisella areenalla käydään myös halventavaa keskustelua henkilöistä, jotka eivät ole paikalla eli eivät kuulu FB-kavereihin. Itse törmäsin tähän ilmiöön joulun alla.

Tämä on osa nyky-yhteiskunnan ilmiötä, jossa julkinen nolaaminen ja halveksiminen lisääntyy koko ajan. Monet TV-ohjelmat ja lehdet ovat tätä täynnä. Erityisenä kohteena ovat julkisuuden henkilöt, mutta myös vähemmän julkiset henkilöt.

Mutta jos itseään kristityiksi kutsuvat henkilöt ja jopa kirkon työntekijät osallistuvat tällaiseen, suuntaus on enemmän kuin huolestuttava Julkisessa virassa olevien työn arvioiminen ja myös arvostelu ovat aivan eri asia kuin ihmisten julkinen halveksiminen. Jos Facebook muuttuu "kapakaksi" eli humalassa olevien örisemiseksi, se menettää tehoaan eikä palvele ketään.

Julkisen nolaamisen kulttuuriin tulee puuttua, koska pian voimme olla tilanteessa, jossa vammaisia, vanhuksia, pakolaisia ja kaikkia niitä, jotka eivät pysty itseään puolustamaan voidaan erilaisilla foorumeilla pilkata ja panetella mielin määrin.

On muistettava, että julkisen oikeuskäsityksen mukaan jokaisen maine on puhdas, kunnes toisin todistetaan. Nämä sosiaalisen median pikaoikeudenkäynnit kertovat aikamme itsekkyydestä ja arvojen täydellisestä muuttumisesta. 8 käsky kehottaa, että ihmisestä ei anneta väärää todistusta. Joudumme jokainen antamaan toisistamme usein todistuksen, mutta sen tulee olla oikea ja oikeudenmukainen.
Julkinen panettelu, halveksunta ja vähättely kertoo sanojasta itsestään enemmän kuin kohteesta. Kohde ei aina voi edes puolustautua. Muiden paikalla olevien on se tehtävä.

Väsymisen perimmäinen olemus

Olen viime aikoina muistellut aikaani Israelissa kibbutzissa ja kielikoulussa. Siellä oli yksi asia, joka viehätti. Se oli sapatti. Lauantai. Lepopäivä. Kun töitä tehtiin 6 päivää sapattia aina odotti. Mikä siinä lepopäivässä oli erilaista verrattuna Suomalaiseen sunnuntaihin tai viikonloppuun?

Silloin oikeasti pysähdyttiin. Perjantai-iltapäivänä elämä ja hyörinä kibbutzissa hiljeni. Laitettiin vähän parempaa päälle. (Meillä nuorilla se ei ollut kovin ihmeellistä). Sitten lähdettiin sapatti-aterialle. Sinne käveltiin hiljaa. Aterialle varattiin aikaa. Perheet olivat yhdessä. Muualla asuvat tulivat koteihinsa. Työt lopetettiin. Vain välttämättömimmät työt tehtiin. Eläimille vietiin ruuat ja keittiöllä tehtiin meille muille ruoka. Ja vartijat hoiti hommansa.
Aterialle meni tunti joskus toinen. Sen jälkeen menimme kibbutzi-perheemme Saran ja Motgen luokse. Siellä istuimme iltaa. Meillä oli aikaa. Nuoret olivat omissa ryhmissään. Launtaina nukuttiin pitkään. Levättiin. Käytiin kävelemässä. Uimassa. Sapattipäivän ruokailussa meni aikaa. Taas levättiin.
Ja katso. Siinä voimat palautuivat, ihminen virkistyi, mieli oli levollinen ja uuteen työviikkoon jaksoi mennä uudella tavalla. Mutta mikä siinä oli ihmeellistä? Koko yhteisö hiljentyi ja lepäsi.

Entä meillä Suomessa? Meille rakennetaan ihmeellistä 24/7 yhteiskuntaa, jossa kaikki paikat on aina auki. Pyhällä ja arjella ei ole eroa. Yhteiskunta pakottaa monet töihin silloin, kun voisi olla perheen kanssa. Jatkuvan kasvun ideologia ajaa meitä vimmattuun kilpailuun. Tulosta pitää tehdä. Yksinhuoltajat joutuvat töihin silloin kun voisi olla lasten kanssa. Ahneus on sokaissut meidät. Kohtuullisuudesta ei puhu kukaan. Lisää, lisää, lisää! Ahdehdi, kun vielä ehdit...

Tämänkö takia ihmiset ovat niin väsyneitä? Työ ei meitä väsytä, vaan kaikki muu hyörinä. Kyllä joku voi työstäkin väsyä, mutta kaikki muu meitä väsyttää enemmän. Niille joille yhteiskunta ei voi tarjota edes työtä on jäljellä vain mielikuvamaailma kauppakeskuksineen. Tule sinne viettämään aikaa.

Kumpi minua kiehtoo enemmän?

Voiko Jumalaa tutkia?

Olin eilen mielenkiintoisella luennolla, jossa aiheena oli "Voiko Jumalaa tutkia?" Lopputulos oli, että Jumala on vaikea laittaa koepurkkiin, mikä onkin totta. Teologia eli oppi Jumalasta voi jatkaa silti eri osa-alueiden tutkimista. Omilla tieteellisisllä metodeilla. Raamattua voi edelleen tutkia ja tuleekin. Jumala tuskin siitä hermostuu.
Mutta mitä voimme sanoa Jumalasta? Tuomas Akvinolainen ei kuulemma enää elämänsä loppuvuosina halunnut puhua ja kirjoittaa, sillä hän oli nähnyt. Hän vaikeni. Kirjansa Summa Theologiae esipuheessa hän sanoi: "Emme voi sanoa Jumalasta, mitä hän on, vaan pikemminkin sen, mitä hän ei ole" Elämme maailmassa, jossa Jumalasta yritetään sanoa paljon. Ja sanotaan, mutta jääkö mitään jäljelle? Käsite "saarnata" tulee heprean kielessä "pisaraa" merkitsevästä sanajuuresta "lehattif". Jumalasta puhuminen on siis "saada aikaan pisaroita". Onko niin, että siinä yhdessä pisarassa on kaikki. Kyros Edessalaisen sanoin "yksi pisara riittää osoittamaan meren laadun ja sen olemuksessa piilevän voiman." Pitäisikö pyrkiä pelkistämään? Tai vaieta kokonaan? Tai tyytyä vain katsomaan ikonia?