maanantai 30. marraskuuta 2009

PYHÄÄ PIITTAAMATTOMUUTTA

"Tarvitaan määrätty annos huolettomuutta huolten keskellä" on lausunut eräs entinen kirkon johtaja. Lauseessa on vinha totuus. Huolia meillä jokaisella varmasti piisaa. Mutta huolettomuus? Tai "pyhä piittaamattomuus" niinkuin joku autiomaan isä opetti.

Joulun lähestyminen ahdistaa yhä useammin. Hirvittävä hösääminen yhden hetken takia. Aatto-iltana kaikki on ohi. Vai onko? Viime vuosien jouluina minua on puhutellut yksi asia. Se on Operaatio Joulun lapsi, jossa viedään kenkälaatikoihin pakattuja joululahjoja Romaniaan ja Moldovaan kyliin "joita ei ole olemassa". Siellä jossakin kaatopaikkojen takana avustustyöntekijät kohtaavat kengättömät ja sukattomat lapset, joille lahjat viedään. Voiko olla kauniimpaa kuvaa joulusta?

Mitä jos tänä jouluna muistaisimme lasta?
Jos sinulle on annettu jotakin, anna se pois. Jos osaat, tee jotakin. Jos sinulla on luovuutta kanavoi se eteenpäin. Jos sinulla on huolia, ole huoleton. Jos sinulla on sanomista, vaikene. Jos sinulta odotetaan jotakin, heittäydy pyhään piittaamattomuuteen. Jos olet levoton "lohduttaudu levottomuudellasi" (Owe Wikström). Jos et tiedä mitä katsoisit, katso lasta!

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tuliko minusta pieni vihreä mies?

Puolueeni julistautui ekokonservatiiviseksi puolueeksi. Tuliko minusta hetkessä pieni vihreä mies? Jos Suomessa aloitettaisiin politiikka ihan alusta, jonkun mielestä riittäisi kolme puoluetta. Valtionhoitajapuolue, vihreä puolue ja änkyräpuolue.
Mihin me sijoittuisimme vai olemmeko kaikkea kolmea vai emme mitään niistä? Änkyröiksi meitä on eniten arvioitu. Valtionhoitajakykyihimme kaikki eivät usko ja media on liian laiska lukemaan puolueohjelmaamme. Mutta vihreys?

Puolueet on helppo laittaa stereo-typioihin. Demarit ajaa köyhän asiaa, vasemmistoliitto vieläkin köyhemmän, keskusta maaseudun, kokoomus yrittäjien, RKP kielivähemmistöjen ja vihreä liitto vihreitä arvoja. Mitä minä ajan?
Kaikkia edellämainittuja asioita. En ole koskaan pitänyt vihreydestä ja ekologisuudesta ääntä. Milloin tajusin olevani vihreä. Kun vaalien aikana käy vaalikoneilla huomaa itsestään monia asioita. Nimenomaan silloin kun pääsee vertailemaan ajatuksiaan muiden puolueiden ehdokkaiden kanssa. Yhden asian huomasin. Jos vaalikoneissa ei kysellä arvokysymyksiä, niin usein samalla tavalla minun kanssa ajattelevat olivat vihreitä.

Minä siis olenkin vihreä mies. Olen aina kompostoinut. Lajitellut jätteet. Pyrkinyt siihen, että työpaikallani noudatetaan kestävää kehitystä. Nostanut roskan maasta. Kunnioittanut luontoa. Huolestunut ilmastonmuutoksesta. Siis olen melko vihreä. Vasta vaalikoneet paljastivat, että olenkin ihan oikeasti vihreä mies. Nyt olen ekokonservatiivi.
Jatkan viljelemistä ja varjelemista.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

ÄLÄ TULE PAHA PIISPA...

Saunalahden TV-mainoksessa pieni lapsi taputtaa hiekkalaatikolla lapiolla ämpäriä ja sanoo "älä tule paha kakku, tule hyvä kakku". Suomen luterilaisessa kirkossa on menossa vastaava tilanne, jossa lausutaan "älä tule paha piispa, tule hyvä arkkipiispa..."
Arkkipiispan vaali on saanut kirkolliseen keskusteluun vauhtia. Hyvä onkin, sillä joku pitää valita. Välillä näyttää siltä, että arkkipiispan valinta eroaa paavin valinnasta vain siinä, että kun paavin valinnan jälkeen nousee savua piipusta, arkkipiispan ja muiden piispojen vaalissa sitä nousee jo ennen vaalia.

Arkkipiispan tai minkä tahansa kirkollisen tärkeän paikan (mm. muut piispat, kirkkoherrat, kappalaiset ja kirkkohallituksen jäsenet) valinnassa ei ole kyse pelkästään siitä kuka valitaan, vaan pitää huolehtia myös siitä, että joitakin muita ei valita. Jo pelkkä jonkun "väärän nimen" maininta saa aktiivisuutta aikaan. Ei ainakaan sitä.
Piispan vaalit ovat meille äänestäjille mielenkiintoisia. Kun omassa hiippakunnassani valittiin viimeksi piispaa, ihmettelin miten minusta oli yhtäkkiä tullut niin suosittu? Piispaehdokkaiden ja kannattajien keskuudessa. Sain sähköposteja, soittoja ja yhteydenottoja jopa Afganistaniin asti. Kirkollinen hex-indeksini nousi hetkessä, kunnes vaalit oli pidetty.
Nyt tapahtuu arkkipiispan vaalissa samoin. Me olemme tärkeitä henkilöitä. Jos kirkolliskokouksen jäsen ei tiedä, ketkä ovat ehdokkaita, sen voi päätellä siitä, ketkä ovat sinulle erityisen ystävällisiä.

Arkkipiispan ja piispojen valinnassa pitäisi ottaa nyt mallia Ruotsista. Sieltähän sitä mallia muutenkin haetaan. Etukäteen uudelta piispalta odotetaan diplomaatin taitoja, hallinnollista kyvykkyyttä, edustavaa otetta ja ennenkaikkea mediaseksikkyyttä.

Jos kirkko olisi maallinen yritys hakuilmoituksessa kannattaisi sanoa, että "Kansainvälisesti verkostoitunut, 2000 vuotta vanhan yrityksen Suomen haaraosasto etsii uutta johtajaa. Tehtävä on haasteellinen, sillä viime vuonna noin 53.000 asiaksta vaihtoi liittymää ja uusia tuli tilalle vain noin 13.000, mutta yhtiön talous on toistaiseksi vakaa, vaikka viime vuonna sijoitustuotot putosikin noin 93 miljoonasta 13 miljoonaan. Etsimme nyt dynaamista ja osaavaa johtajaa taitavaan työjoukkoomme, josta osa pitää pian lomauttaa tai irtisanoa. Yhtiön kannattajaennuste heikko. Eläkepommi väijyy ja kiinteistökorjauksia odottaa. Hautausmaat pitää hoitaa. Jonkin verran änkyröitä ja konsensusta pilkkaavia jäseniä, jotka pian pitäisi saada ruotuun. Palkka virkaehtosopimuksen mukainen. Lisäetuna muutaman puheenjohtajuutta, pullakahvit Turun toimistossa ja lunta tupaan säännöllisesti..."

Mutta mikä se Ruotsin malli sitten on? Ruotsalainen helluntalainen kirjailija Peter Halldorf (Sielun juuri, Kirjapaja 2006) kirjoittaa karmeliittamunkki Anders Arboreliuksen valinnasta Tukholman katolisen hiippakunnan piispaksi 1998. Hänen valinta oli nimittäin täysin vastakkainen, mitä me nyt odotamme piispalta. Hänet valittiin tehtävään suoraan luostarista. Häntä ei tunnettu ja sehän on medialle vastenmielista, kun pitäisi koko ajan hallita.
Näinhän varhaiskirkossa meneteltiin. Seurakunnan johtajat värvättiin suoraan erämaasta ja kaukaisista vuorenonkaloista. Halldorfin sanoin "etsittiin ihmistä, joka voisi uudistaa kirkkoa hengellisesti, rukoilijaa, viisasta ihmistä, pyhää hullua".

Tällä hetkellä luterilaisessa kirkossa ja piispan valinnan yhteydessä ajatellaan, että luterilaisen kirkon suurin ongelma on väestökato, taloudellinen, tilastollinen tai juridis-oikeudellinen ongelma, vaikka se ei sitä ole.
Suurin ongelma on hengellisen johtajuuden puute. Kun sitä ei ole, apua pitää hakea yhteiskunnalta, uusista hallinnollisista ratkaisuista, mietinnöistä, komiteoista ja vastaavista paikoista.
Nyt tarvittaisiin hengellistä johtajuutta? Mutta koskeeko se arkkipiispan vaalia?
Saunalahden mainoksessa kysyttiin "mistä näitä senttejä oikein tulee?" Kirkossa pitää kysyä "mistä näitä piispoja oikein tulee?"
Kuka sen tietää?

tiistai 10. marraskuuta 2009

ÄLÄ LUE TÄTÄ BLOGIA!

Blogi on erinomainen tapa ilmaista itseään. Se on demokraattinen ja kaikille avoin. Blogien valtavan määrän lisääntyessä on kysyttävä tarvitaanko enää lisää blogeja? Jaksaako kukaan lukea tällaista määrää blogeja? Kun ennen kirjan julkaiseminen oli suuri asia, niin nykyään se ei ole. Jokainen ei voinut ennen julkaista omaa kirjaa. Julkaisut tarkastettiin ja luettiin tarkkaan ennakkoon. Jopa jonkinlainen sensuuri oli olemassa. Nyt myös kirjojen julkaiseminen ja kynnys kustantaa on madaltunut. Myös kirjojen taso on laskenut. Vai onko sittenkään?

Blogien kohdalla taso myös vaihtelee. Mutta eikö niin saisi olla? Julkisuuden henkilöiden ja merkittävässä asemassa olevien ihmisten blogeja luetaan, lainataan ja mainitaan julkisuudessa. Nyt tarvittaisiin uusia ideoita blogeille. Missä ovat kehitysvammaisten omat blogit? Entä päiväkerhojen? Entä turvapaikan hakijoiden? Tai vanhustentalojen omat blogit?

En minä jaksa lukea pelkästään pappien blogeja, jotka kirjoittavat, "mitä kirkossa tapahtuu" tai poliitikkojen, jotka kirjoittavat, että "menivät eduskuntaan tai Brysseliin!" Niin heidän pitääkin.
Se on joskus täysin joutavaa jorinaa.

Olen kirjoittanut säännöllistä "työblogia" ollessani puoli vuotta Afganistanissa. Uuden Suomen blogi sivuille muutaman kerran. Kotimaa.fi sivuille minua pyydettiin. Sitä perusteltiin, että olen "merkittävä ihminen". En suostunut, koska se ei pidä paikkaansa.

Olen vielä merkittävämpi. Sillä tämä blogi aloitettiin Teuvon ja Martin päivien välisenä yönä! Minulla on oma blogi. Ihmeellistä. Tavoite on kirjoittaa kerran viikossa. Vain kerran viikossa. Älä lue tätä blogia!