HAUSKAA, MUTTA EI HÄVETÄ YHTÄÄN!

Olen viime päivinä miettinyt yhtä ajatusta, jonka Suomen Kuvalehden päätoimitttaja Tapani Ruokanen kirjoitti kuusi vuotta sitten lehtensä pääsiäisnumerossa (2006). Ruokanen otti voimakkkaasti kantaa häpeättömyyden nousuun ja kirjoitti: "Suomi elää korkeammalla aineellisen hyvinvoinnin tasolla kuin koskaan. Entä henkisesti? Häpeättömyyden kulttuuri kasvaa. Ihmisten on tunnistettava rajansa, ennen kuin millään ei ole mitään väliä."

Piti ihan tarkistaa, että oliko tuo teksti kuuden vuoden takaa vai tänä vuonna kirjoitettu? Asia ei ole kuitenkaan päivääkään vanhentunut.

Mitä häpeättömyys merkitsee? Olemmeko huomanneet, että me emme enää edes häpeä. Meitähän ei ole saanut pitkään aikaan syyllistää, mutta häpeä on eri asia. Eilen tuli julkisuuteen uutinen, että Tasavallan Presidentin puolisosta Pentti Arajärvestä näytetty kuvapätkä, jossa hän olisi tirkistellyt pitempään Tanskan prinsessan vakoaukkoa olisikin ollut vääristely, jossa kuvapätkää olisi manipuloitu. Ja juuri kun olimme nauraneet asialle.

Muttä häpeättömyys on myös muita konkreettisesti asioita. Me ahdehdimme, valehtelemme, vääristelemme, himoitsemme lähimmäisen omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Puhumme toisistamme pahaa emmekä ole enää pitkään aikaan kunnioittaneet kymmenen käskyn periaatteita. Pinnallinen pikakultuuri vie meitä kuin pässiä narusta. Eikä meitä hävetä yhtään.

Mutta mitä sen häpeättömyyden takana on? Onko yhtenä syynä se, minkä kirjailija Jukka Kemppinen esitti Parnasso lehdessä (kevät 2006): "Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksia". Älä nyt väitä, että pyrkisin saamaan kaikki opiskelemaan teologiaa tai uskomaan. Voit olla vapaasti ateisti tai agnostikko, kristitty tai pingviinikko, mutta onko niin, että teologisen sivistyksen puute riivaa meitä?

Se näkyy monessa asiassa. Vielä vanhemmilla sukupolvilla olivat perustiedot kristinuskosta ja teologiasta kohtuulliset. Huomasin tämän yli 20 vuotta sitten YK:n rauhanturvajoukoissa suomalaisten sotilaiden kohdalla. Vanhemmat kapiaiset - vaikka olivat millaisia juntturoita - hallitsivat perusasiat kristinuskosta, kun taas nuoremmilla kirkot, moskeijat ja synagoogat sekä niiden opetukset menivät täydellisesti sekaisin. Väitän, että tänä päivänä tilanne ei ole yhtään parempi.

Muutaman vuotta sitten ministeri Erkki Tuomioja epäili teologisen tiedekunnan tarpeellisuutta yliopistossa. Se oli tietokirjailija Tuomiojalta muuten hyvä ehdotus, mutta teologia on yliopiston perustajajäsen. Samanlaista tietotasoa näkee viikoittain lehtien ja yleensä median sivuilla. Toimittajat, jotka uutisoinnissa yleensä pystyvät keskinkertaiseen wikipedia-journalismiin, paljastavat kommenteissaan teologisen tietämyksen ohuuden. Kun nykyään kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, ei tarvita erikseen erityisasiantuntijoita.

Mutta mitä Ruokanen vielä jatkoi kirjoituksessaan? "Suomalaisten täytyy pitää rajansa. Elämän pyhyyden kadotessa häpeättömyys muuttuu tuhoisaksi." Juuri nyt olemme tuossa jo pitkällä.

Ensin meni tieto. Sitten Pyhyys.

Terho Pursiainen kirjoitti muutaman vuotta sitten kirjan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle.  Hänen mukaan "moraalia on se, että kohentaa omassa elämässään ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan mielellään pahimmasta päästä."

Pursiaisen käskyt olisivat tähän häpeättömyyden ajan keskelle sopivia: "Älä pure ruokkivaa kättä, älä kadehdi, älä saalista, älä koske toisen omaan, älä ole loinen, älä juorua, älä saastuta perussuhteita, älä vedä välistä, älä sorra erilaista ja älä pane vahinkoa kiertämään." Jos vanhat kymmenen käskyä ovat mielestäsi vanhentuneita, kokeile jotakin noista Pursiaisen käskystä. Ala vaikka vain yhdestä.

Mutta mitä olisi oikea terve häpeä? Sairasta häpeää, joka pahimmillaan saa ihmisessä liian vahvan otteen, on riittävästi. Mutta terveen häpeän tehtävä on osoittaa ihmisen oikea koko. Terve häpeä näyttää rajat. Terve häpeä estää hyppimästä toisten yli ja päälle. Terve häpeä estää pahimman röyhkeyden riistäytymisen käsistämme. Mikäli ihminen ei tunnista omaa häpeämättömyyttään, muiden olisi tunnistettava ja sanottava se. Terve häpeä johtaa ihmisen näkemään tekojen seuraukset.

Juuri tämän puuttuminen yhteiskunnassa on johtanut yhä suurempaan häpeättömyyden nousuun. Ja sen yksi suurimpia seurauksia on toisten pilkkaaminen, naurun alaiseksi asettaminen ja nolaaminen.

Ja se on meistä hauskaa. Siksi millään ei ole mitään väliä!

Aleksis Kiven seitsemän veljestä kertoo suomalaisten miesten tiestä metsäläisyydestä sivistyksen pariin. Veljesten kohdalla sivistys tarkoitti ihmisyhteisön sääntöjen omaksumista ja välineiden hankkimista maailman ymmärtämiseen. J.V. Snellman kirjoitti kirjan esipuheeseen 1873: "Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmetyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle." 

Nyt olisi sivistyksellä ja siivoilla tavoilla käyttöä!

       

PUUTTUUKO SINULTA POSSESSIIVI-SUFFIKSI?

Edellistä blogiani jaettiin satoja väyliä pitkin eteenpäin, lukijoita oli ainakin yli 11.000 ja palautetta tuli satoja eri viestintäväyliä pitkin. Yksi parhaimpia palautteita oli: ”muuten hyvä blogi, mutta parissa kohtaa puuttui possessiivi-suffiksi…”

2-3 vuotta sitten Englannin Talent-kisaan osallistui täysin tuntematon Susan Boyle. Hänen ensimmäinen esityksensä, joka on löydettävissä Youtubista, on mielenkiintoinen. Siinä kuvataan ennen Susanin esitystä yleisön kielteisiä reaktioita ja tuomareiden vähätteleviä ilmeitä ja lausuntoja. Susan oli ylipainoinen, 47 vuotta vanha naimaton nainen, jonka tukka ei ollut kovin kauniisti laitettu, mekko oli kuin vanhalla mummolla ja muutenkin hän vaikutti siltä, että oli eksynyt paikalle.

Mutta kun hän avasi suunsa ja lauloi unelmistaan, loppu olikin täydellinen unelman täyttymys. Hän sijoittui kisassa toiseksi, sai levytyssopimuksen ja tie tähtiin oli valmis. Mutta voit itse katsoa siitä esityksestä yleisön ilmeet ja tuomarien epäröivän vähättelyn!

Monen tavallisen ihmisen tarina on samanlainen. Hän on yrittänyt, mutta aina joku on löytänyt jonkun virheen, vaikka juuri se virhe, moka tai epäonnistuminen voi ollakin se tie uuteen. Siitä huolimatta ihmisiä jätetään valitsematta, heille nauretaan ja heitä vähätellään jonkun yhden syyn takia.

Väitän, että monen tie tähtiin tai edes oman elämän tähteyteen on pysäytetty jollakin vähättelyllä tai väärällä palautteella. Suomi on täynnä ihmisiä, jolle on sanottu jossakin kohtaa kielteinen palaute, joka on ohjannut elämää väärään suuntaan. Luovuus, osaaminen ja lahjat ovat jääneet löytämättä.

Usein taustalla voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin kielteinen oppimiskokemus. Näin on monen vanhemmankin kohdalla. Muistissa voi olla tuima opettaja, joka kerran nolasi luokan edessä ja antoi ymmärtää, ettei sinulla ole mahdollisuuksia. Eräälle kuorossa laulavalle sanottiin ensin, että ”sinähän laulat kuin sonni…” Vähän aikaa kesti ennen kuin tuo laulaja luotti kykyihinsä. Eräälle miniälle appiukko sanoi juhannustansseissa: ”Sinähän tanssit kuin hakotukki!”. Opettele siinä sitten askelkuviot. Eräille vanhemmille sanottiin lapsesta: ”Kuinka teillä voi olla noin siro ja nätti tytär, kun olette molemmat tuollaisia hevosenpuolikkaita?”
Minulle 17-vuotiaana eräs mummo sanoi yhden ensimmäisen puheeni jälkeen: ”Kiitos poika, se oli muuten hyvä puhe, mutta puhuit liian nopeasti, ei saanut mitään selvää…”

Kuinka paljon meidän elämässämme jokin kielteinen kokemus on voinut vaikuttaa? Kuinka monessa virastossa istuu kyyninen virkamies ja tarkastaja, jonka suurin unelma on löytää virhe? Kuinka monen vähättelyn ja epäilyn takana onkin oma kielteinen kokemus ja siitä nouseva motiivi? Tuo toinenkaan ei osaa, eikä saa osata!

Opetin vuosia sitten nuorisonohjaajaoppilaita. Ryhmässä oli poika, joka käytti harjoittelutunnilla pipoa. Toinen opettaja arvosteli pipon käyttöä ja huomasin, että arvostelu sattui häneen. Muut oppilaat kysyivät mielipidettä asiasta. Sanoin, että ”tuo pipo ei sovi muille, mutta sinulle se sopii…” Tunnin jälkeen hänen luokkakaverit tulivat luokseni ja sanoivat ”huomasitko miten paljon ne sanat merkitsivät hänelle…” Hänestä tuli loistava nuorisotyöntekijä.

Kun seuraavan kerran katsot pientä tyttöä tai poikaa missä tahansa tai vähän vanhempaa nuorta, mieti mitä hänestä voi tulla? 

Kerran luokassani oli oppilas, joka oli hyvä rummuttamaan. Taisi rummuttaa tunneillakin sormilla pulpettia vasten. Hänestä tuli Euroviisuvoittaja. Yksi poikaoppilaani osasi laulaa paremmin kuin luokkakaverit. Nyt hän on yhden Suomen suosituimman lauluryhmän tenori. Yksi oppilas piirteli tunnilla kuvia ja kävin kurkistamassa hänen olkansa takaa ja huomasin, että hän osaa piirtää. Annoin hänen piirtää sinä vuonna opiston esitteiden ja vuosikertomusten kannet. Nyt hän on Kuvataideakatemian käynyt lahjakas taiteilija, jolla on ollut useita näyttelyitä. Yksi tyttöoppilaani nuorisonohjaajakoulutuksessa oli yksinhuoltajaäidin lapsi. Luin hänen yhden tenttivastauksen ja tajusin heti, että hänellä kapasiteettiä pitemmälle. Pidin hänelle puolen tunnin ”puhuttelun”. Hän jatkoi yliopistoon ja suoritti tutkinnon.

Mutta yhtä tärkeitä ovat olleet ne kaikki muutkin oppilaat, jos he vain ovat saaneet kokemuksen onnistumisesta. Ja ovat ylittäneet itsensä.

Amerikassa monessa firmassa konkurssin tehnyttä pidetään todellisena ammattilaisena. Hänellä on kokemusta epäonnistumisesta. Ei se, että ihminen on eronnut, epäonnistunut elämässään, tehnyt kerran väärän valinnan tai hän ei ole ekalla kerralla oppinut, tarkoita sitä, että hän olisi yhtään huonompi.

Tapasin kerran miehen, joka oli ollut opistomme entinen oppilas ja joutunut muutaman kerran rehtorin puhutteluun kolttosia tehdessään. Tämän kuultuani pyysin hänet opiston johtokuntaan, jossa hän istui täydet yhdeksän vuotta. Yksi YK-sotilas istui kerran lähi-idässä sotilasleirissä yksin ja sotilasdiakoni meni hänen luokseen ja kysyi ”mitä sinulle kuuluu?” Tuosta sukeutui keskustelu, joka lopulta johti siihen, että miehestä tuli helluntaiseurakunnan lähetystyöntekijä. Hän kertoi, että kaikki alkoi siitä, kun tuo YK-diakoni oli hänestä vain kiinnostunut ihmisenä ja antoi palautetta. Opistolleni tuli kerran kymppiluokalle pitkätukkainen poika, jonka suurin kysymys ja ongelma oli ”saako kristillisellä opistolla soittaa rockia?”. Sanoin, että ”saa ja voi levyttää studiossa oman levynkin, jos antaa rehtorille oman kappaleen…”! Minulla on vieläkin hyllyssä tuon 16-vuotiaan pojan tekemä rock-levy, jossa lukee ”rakkaalle rehtorille…”

Junissa voit nähdä nuoria miespuolisia ja myös naispuolisia konnareita, joilla on korvassa korvarengas, kädessä tatuointi ja tukka värjätty! Silti he hoitavat virkansa hyvin.

Monta kertaa se syy vähättelyyn ja epäilyyn on toisen naama, tukka, tatuointi, tausta, poliittinen vakaumus tai kirkossa uskonnollinen vakaumus. Väärä herätysliike, kerran väärin sanottu lause tai mielipide, niin katso tie tähtiin nousee pystyyn. Keskustelupalstat ovat täynnä tätä nimetöntä nitistämisen henkeä, kateutta ja katkeruutta jossa halutaan vain lytätä.

Entisiä poliitikkoja kohdellaan kuin rakkikoiria vain sen takia, että ovat osallistuneet kerran politiikkaan. Huippuna oli tapa, jolla Esko Ahoa kohdeltiin, kun hän oli hävinnyt tasavallan presidentin vaalit. Missään Suomen itsenäisyyden historian vaiheessa ei entistä pääministeriä ole kohdeltu niin huonosti.

Suomen luterilaisessa kirkossa kohdellaan samalla tavalla ja ajatellaan, että nyt toimitaan suvaitsevasti, humaanisti ja oikeudenmukaisesti. Siksi monelta tie tähtiin nousee pystyyn jo Tuomiokapitulin alkukarsinnoissa! Se on muuten uskottavaa toimintaa, mutta se ei ole raamatullista.

Vanhan testamentin tuomarit olivat vasenkätisiä, kiivasluontoisia, väärään sukuun kuuluvia ja naisia. Profeetat olivat suoraan pellolta kutsuttuja juntteja, tehtävässään ja elämässään epäonnistuneita, pelkureita ja karkureita sekä muutenkin täysin sopimattomia. Uuden testamentin apostolit olivat epäileviä, suuttuvia, omaa etua hamuavia ja lopulta Mestarinsa pettäneitä kieltäjiä.

Yksikään heistä ei olisi päässyt Valtionhallintoon töihin, Kirkkohallitukseen istumaan eikä lääninrovasteiksi! Heiltä puuttui possessiivi-suffiksi elämästä!

Kirjoitin 16-vuotiaana Tuusulan seudun yhteen paikallislehteen matkakirjoituksen seurakunnan leiriltä. Yksi toimittaja luki sen ja antoi nuorisotyöntekijän kautta palautetta sanoen: ”tämä poikahan osaa kertoa ja kirjoittaa…”. Noin 30-vuotiaana tarjosin käsikirjoitusta kustantajalle. Kustannustoimittaja antoi palautetta ja sanoi: ”sinulla oli muutamassa kohtaa kielioppivirheitä…”

Arvaa kumpi palautteen antajista teki minusta kirjailijan?