Opiskelin vuonna 1984 vaimoni kanssa Israelissa heprean kielikoulussa Ulpanissa. Tuo kielikoulu sijaitsi Negevin erämaassa Gazan tien varrella olleessa Revivimin kibbutzissa. Kerran vapaapäivinä olimme Eilatissa retkellä ja sieltä poislähtiessä yritimme ottaa liftiä. Saimme odottaa sitä Eilatin kuumuudessa yli kaksi tuntia, kunnes Gazassa asuva palestiinalainen taxi-kuski tarjosi meille ilmaiseksi kyytiä.
Suostuimme hänen mersun kyytiin ja saimme häneltä matkalla erinomaista ystävällisyyttä. Hän pysäytti auton valokuvaamista varten ja tarjosi meille termospullostaan lämmintä teetä. Kun ohitimme tiellä juutalaisia, hän osoitti sormellaan päätään ja sanoi "varokaa noita hulluja..."
Kun saavuimme n. 240 kilometrin ilmaisen matkan jälkeen kielikoulu kibbutzin portille, eräs juutalainen näki palestiinalaisen auton mistä tulimme. Hän otti heti meidät puhutteluun ja varoitti noista "vaarallisista palestiinalaisista....".
Hän siis varoitti meitä Gazalaisesta miehestä, joka oli juuri tuonut meidät turvallisesti ilmaiseksi autollaan kielikouluumme ja matkalla tuo palestiinalainen mies taas varoitti meitä Israelin juutalaisista, joiden luona asuimme, opiskelimme ja teimme töitä yhtä turvallisesti.
Juuri tuo esimerkki tulee mieleeni, kun yhä uudestaan Israelissa ja palestiinalaisalueilla räjähtää. Kysehän on kuin painekattilasta, jossa säännöllisesti höyryt pitää päästä ulos. Muutaman päivän kuluttua Suomen lehdet, blogit ja kolumnit ovat täynnä kirjoituksia ja paheksuntaa Israelin toimista.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja tulee esille ja tuomitsee Israelin toimet. Päämediat aloittavat uutisen, että "Israel iski jälleen..." ja sitten voi tulla sivulause, jossa sanotaan, että "myös Gazan kaistaleelta on ammuttu raketteja Israeliin..." Innokkaimmat Israelin ystävät taas ovat valmiita hyväksymään kaikki Israelin toimet unohtaen sen, että Israel on edelleen tuon alueen ainut demokratia, jossa esimerkiksi maan omia sotatoimia on aina myös arvosteltu voimakkaasti.
Mistä sitten on kyse? Monistakin asioista. Yksi syy on tuo "painekattila" jokaisella vuosikymmenellä vuoden 1948 Israelin itsenäistymisen jälkeen. 1940-l. itsenäisyyssota, 1950-l. Siinain sota, 1960-l. kuuden päivän sota, 1970-l. Jom Kippurin sota, 1980-l. Libanonin sota, 1990-l. Persianlahden sota, 2000-l. uudestaan Libanonin sota ja Gazan edellinen sota.
Onko nyt 2010-luvun sodan vuoro?
Muitakin syitä on. Aikaisemmin nämä sodat olivat pitkälti vanhojen johtajien sotia. Israelin poliittiset johtajathan ovat pääasiassa eläkkeellä olevia kenraaleita. Taisteltu on myös tulevien vaalien edellä vaalivoitosta, vedestä, kostosta ja monista muista syistä. Ja puolustettu omaa kansaa. Siihen on legimiteetti myös Israelilla.
Mutta yksi syy on tuo alussa mainittu esimerkki. Nämä kaksi kansaa, jotka asuvat aivan vierekkäin, ovat edelleen todella kaukana toisistaan. Israel on sotavoimassaan täysin ylivoimainen ja palestiinalaiset eivät pysty terrorismillä kuin tekemään kiusaa ja yksittäisiä kuolonuhreja aiheuttaen. Tietysti on muistettava, että yli miljoona israelilaista elää pelon ilmapiirissä valmiina menemään suojaan.
Mutta yksi syy aina unohdetaan. Se on se, että Gaza on ehkä maailman alueista se, mihin on eniten laitettu rahaa ja avustusta, mutta missä se vähiten näkyy. Gazassa on pieni eliitti, jolla avustuskanavat ovat aina olleet auki ja suuri enemmistö, jotka kärsivät saarrosta, terrorismistä ja siitä että suurin osa avusta ei ole mennyt perille. Tuon kansanosan auttamiseen tarvittaisiin kymmeniä laivoja. Samanaikaisesti Hamas on kasvattanut kannatustaan tekemällä myös sosiaalista avustustyötä. Ja yksi avainkysymys on koulutus. Mitä enemmän alueella satsattaisiin koulutukseen, sitä enemmän ihmisillä olisi mahdollisuus oppia uutta ja myös ajattelemaan uudella tavalla.
Tämä selkkaus tai sota, mihin se todennäköisesti johtaa, nostaa taas uudestaan asian maailman pöydille. Kun maailmassa on samanaikaisesti menossa kymmeniä kriisitilanteita, tämä on aina unohtunut tai jäänyt odottamaan. Samanaikaisesti oleva Syyrian tilanne, Iranin ydinaseuhka ja etelä-Libanonin epävakaus ovat menneet edelle. Mutta joko tämä on se sota, joka saisi rauhanneuvottelut uudestaan alkuun.
Nyt tarvittaisiin myös Suomen osaamista. Suomen poukkoileva ulkopolitiikka sai näpeilleen YK:n turvallisuusneuvostoäänestyksessä. Yhtenä syynä oli Israel politiikan epäoikeudenmukaisuus. Samalla kun on vaadittu palestiinalaisten oikeuksia, Israelin turvallisuusintressit on unohdettu. Lopputuloksena Suomi putosi mahalleen YK:n turvallisuusneuvosto kisassa, jossa juuri nyt olisi tarvittu Suomalaisten osaamista. Sitä osaamista on useilla. Kaksi arvostetuinta maailmalla ovat Martti Ahtisaari ja Pekka Haavisto.
Jokatapauksessa sille palestiinalaiselle taxikuskille - jos hän vielä elää - pitäisi kertoa, että israelilaiset eivät ole hulluja. Ja sille kibbutzin portilla olleelle israelilaiselle pitäisi kertoa, että kaikki palestiinalaiset eivät ole vaarallisia.
Ja nuo kaksi kansaa pitäisi saada uudestaan samaan pöytään. Keskustelemaan rauhasta. Ja uskomaan siihen, että tuolle alueelle mahtuu kaksi kansaa.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
torstai 31. toukokuuta 2012
MEDIA UNOHTI MINUT VAI MINÄ MEDIAN?
Olin huhti-toukokuussa viisi viikkoa Espanjassa kävelemässä Santiago de Compostelan tiellä ja lomailemassa, jonka aikana tein mielenkiintoisen "kokeilun". Elin 100 % media-hiljaisuudessa. En julistanut sitä edes etukäteen, vaan ilmoitin esim. facebookin kautta matkastani, mutta en kertonut, mitä se tarkoittaa median suhteen. Viiteen viikkoon en avannut sähköpostia, verkkolehtiä, facebookkia, blogi-palstoja enkä mitään siihen liittyvää. Puheluihin en vastannut ja viestejä lähetin vain perheelle ja muutamalle ystävälle, jotka auttoivat minua matkaan liittyen.
Kun soitin ennen matkaa Helsingin Sanomien tilauksiin ja pyysin katkaisemaan lehden tulon viideksi viikoksi, nainen puhelimen päässä lupasi katkaista lehden tulon, mutta hänen äänessään oli syvä hätä minusta! Ikäänkuin Pentikäinen menettäisi taas yhden karitsan "Sanoma-talon rauhanyhdistyksestä". Nainen tarttui viimeiseen oljenkorteen ja ehdotti minulle verkkolehden tilaamista viideksi viikoksi.
Minulla oli vain oma yksityinen sähköposti, jonka avasin neljä kertaa. Ekalla kerralla oli neljä viestiä, joista yksi oli pojalta, yksi ystävältä ja kaksi liittyi kirjoihini. Toisella kerralla viestejä ei ollut yhtään. Kolmannella kerralla vain työpaikkani IT-tukimies lähetti vuosikertomuksen tarkistettavaksi, jonka olin pyytänyt. Neljännellä kerralla Suomen Kuvalehti pyysi minulta palautetta heidän verkkolehdestä, jota en ollut lukenut yhtään kertaa.
Facebookissa oli odottamassa noin 25-30 kaveripyyntöä, jotkut olivat kirjoittaneet minulle ajatellen, että Espanjassa roikun illat facebookissa ja muutamat olivat lähettäneet sovellus- ja peli pyyntöjä,joihin en ole koskaan osallistunut. Useat pyysivät minua selvittämään esimerkiksi, mikä koira olisin, jos olisin koira! Se olikin juuri se aihe, mitä mietin useana päivänä, kun vettä oli satanut koko päivän ja jalat olivat yli 30 kilometrin kävelyn jälkeen rakoilla....
Tiesin viiden viikon ajalta vain neljä asiaa Suomesta ja maailmalta. Ensiksi tyttäreni kertoi tekstiviestillä, että säät ovat vaihdelleet Suomessa. Toiseksi ystäväni kertoi myös tekstiviestillä, että norppa on nähty kotini lähellä Everlahdessa. Kolmanneksi yhtenä iltana olin syömässä yksin ravintolassa ja suoraan edessä olevasta TV:stä näin, että Chelsea voitti Liverpoolin 2-1. Neljänneksi viimeisenä viikonloppuna huomasin Espanjalaisen lehden kannesta uutisen, jonka ymmärsin, vaikka en kieltä osannutkaan. Facebookin käyttäjämäärä on kasvanut.
Ainoa mitä katsoin vapaaehtoisesti, oli Espanjan sääennusteet.
Mistään muusta en tiennyt viiteen viikkoon. Kun kävelin kohti Santiago de Compostelaa 760 kilometriä pääasiassa ulkomaalaisten kanssa, heillä ei ollut mitään kerrottavaa minulle. Ne muutamat suomalaiset, jotka näin muutamana päivänä lyhyesti, eivät myöskään ehtineet sanoa minulle mitään Suomesta, mikäli heillä jotakin tietoa oli. En tiennyt kuka oli voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden? En tiennyt, miten Suomen hallitus oli toiminut. En tiennyt kirkon asioista mitään. En sitä, oliko Sari Roman-L tehnyt yhtään uutta valitusta herätysliikkeistä ja lähetysjärjestöistä. En tiennyt, mistä keskustellaan.
En tiennyt mitään. Olin täysin pihalla, johon joku voi todeta, että eikö se normaali olotila minulla? Olin pyytänyt vaimolta, että hän ilmoittaa lasten kuulumiset ja mahdollisen maailmanlopun. Hänen viestit olivat "kaikki ok", joten oletin, että maailmanloppua ei ollut vielä tullut.
Yhtenä päivänä näin, kun Espanjan ilmavoimien ( vai olisiko ollut Naton koneita) lentokoneet tekivät savuviivoja taivaalle ja samaan aikaan huomasin, että karvajalka ja etana ylitti tietä. Sanoin näille jälkimmäislle matelijoille tiellä, että "teillekin tekisi hyvää nopeampi laajakaista..."
Kun 26 päivän kävelyn jälkeen saavuin Santiago de Compostelan aukiolle ja pari tuntia siitä, yritin etsiä nettiyhteyttä, en löytänyt yli tuntiin mistään vapaata konetta. Kun Espanjan kylissä usean majoituksen yhteydessä oli netti-yhteys, perillä sitä oli vaikea löytää. Kun lopulta löysin koneen ja ilmoitin facebookissa, että olen perillä, lyhyessä ajassa sivuilleni tuli yli 300 "tykkäämistä" ja kymmeniä tervehdyksiä.
Kun tulin takaisin Suomeen, minua odotti noin 450 sähköpostia, joka on vähän, koska työpaikkani roskapostisuodatin on niin hyvä. Postin mukana oli paljon rahanpyyntökirjeitä Afrikasta. Toinen syy postin "vähäisyyteen" oli, että minulta lähti automaattinen vastaus, jossa kerroin, että olen lomalla, enkä lue sähköpostia. Kirjeet sain lajiteltua parin päivän aikana. Ja tietyt lehdet kävin läpi pääpiirteissään parin päivän aikana.
Ystäväni, media-asiantuntija arveli, että minulla olisi vieroitus-oireita matkan alussa, mutta jo viikon sisällä huomasin, että ei ollut. Nautin tilanteesta täysin, vaikka tiedän, että normaalissa elämässä tarvitsemme mediaa ja verkkoviestintää joka päivä. Joku kysyi, minulta muuttuuko media-käyttäytyminen matkan jälkeen, johon vastasin ei muutu, se muuttui jo.
Oliko minulla yhtään kiusausta median suhteen? Oli kerran. Sunnuntaisin Espanjan televisiot, jotka ovat joka kahvilassa auki, tuuttasivat ulos tietenkin Formulaa. Ja jos ei Formulaa, niin sitten jalkapalloa tai härkätaistelua. Mutta sinä sunnuntaina tuli Formulaa jostakin osakilpailusta, mutta en tiennyt mistä. Tulin ulos kahvilan vessasta, kun edessäni seinällä näin television ja sen, että joku meni varikolle vaihtamaan renkaita. Pysähdyin noin 15 sekunniksi kuin Lootin vaimo katsomaan, oliko se Räikkönen tai Rosberg? Mutta onneksi ei ollut, hän oli Vettel, joten jatkoin matkaa....
Olen myös poliitikko, jonka tehtävä on pysyä julkisuudessa. Minä tein juuri päinvastoin. En lähettänyt mitään viestiä itsestäni. En puhunut missään. En kirjoittanut mihinkään, enkä ilmoittanut tällä blogi-palstalla, että "ihan kiva päivä, vaikka jalat ovat kuin uppotukit..." Kukaan toimittaja ei saanut minua kiinni, vaikka jotkut yrittivätkin. Minua ei kirjaimellisesti ollut olemassa. Media sai unohtaa minut täysin, sikäli mikäli se nyt niin kauhean kiinnostunut koskaan on ollutkaan eteläsavolaisesta keski-ikäisestä lihaa syövästä heterosta, joka on juossut maratoneja ja on jonkun pienen puolueen varapuheenjohtaja.
Kun tulin Suomeen, tapasin junaa odottaessa Tikkurilan aseman lähellä media-asiantuntija ystäväni, jolta kysyin "onko täällä tapahtunut mitään erikoista?" Hän vastasi, että "ei ole, tää on ollut yhtä Kreikkaa..."
Lentokoneesta löysin yhden iltapäivälehden, jonka selasin ja totesin, että se oli ihan samanlainen kuin ennen matkaani, se lehti, jonka näin. Siinä oli kiimaa, kauhua ja kaunaa.
Olinko pettynyt, kun media unohti minut? En, koska minä olin jo unohtanut median!
Kun soitin ennen matkaa Helsingin Sanomien tilauksiin ja pyysin katkaisemaan lehden tulon viideksi viikoksi, nainen puhelimen päässä lupasi katkaista lehden tulon, mutta hänen äänessään oli syvä hätä minusta! Ikäänkuin Pentikäinen menettäisi taas yhden karitsan "Sanoma-talon rauhanyhdistyksestä". Nainen tarttui viimeiseen oljenkorteen ja ehdotti minulle verkkolehden tilaamista viideksi viikoksi.
Minulla oli vain oma yksityinen sähköposti, jonka avasin neljä kertaa. Ekalla kerralla oli neljä viestiä, joista yksi oli pojalta, yksi ystävältä ja kaksi liittyi kirjoihini. Toisella kerralla viestejä ei ollut yhtään. Kolmannella kerralla vain työpaikkani IT-tukimies lähetti vuosikertomuksen tarkistettavaksi, jonka olin pyytänyt. Neljännellä kerralla Suomen Kuvalehti pyysi minulta palautetta heidän verkkolehdestä, jota en ollut lukenut yhtään kertaa.
Facebookissa oli odottamassa noin 25-30 kaveripyyntöä, jotkut olivat kirjoittaneet minulle ajatellen, että Espanjassa roikun illat facebookissa ja muutamat olivat lähettäneet sovellus- ja peli pyyntöjä,joihin en ole koskaan osallistunut. Useat pyysivät minua selvittämään esimerkiksi, mikä koira olisin, jos olisin koira! Se olikin juuri se aihe, mitä mietin useana päivänä, kun vettä oli satanut koko päivän ja jalat olivat yli 30 kilometrin kävelyn jälkeen rakoilla....
Tiesin viiden viikon ajalta vain neljä asiaa Suomesta ja maailmalta. Ensiksi tyttäreni kertoi tekstiviestillä, että säät ovat vaihdelleet Suomessa. Toiseksi ystäväni kertoi myös tekstiviestillä, että norppa on nähty kotini lähellä Everlahdessa. Kolmanneksi yhtenä iltana olin syömässä yksin ravintolassa ja suoraan edessä olevasta TV:stä näin, että Chelsea voitti Liverpoolin 2-1. Neljänneksi viimeisenä viikonloppuna huomasin Espanjalaisen lehden kannesta uutisen, jonka ymmärsin, vaikka en kieltä osannutkaan. Facebookin käyttäjämäärä on kasvanut.
Ainoa mitä katsoin vapaaehtoisesti, oli Espanjan sääennusteet.
Mistään muusta en tiennyt viiteen viikkoon. Kun kävelin kohti Santiago de Compostelaa 760 kilometriä pääasiassa ulkomaalaisten kanssa, heillä ei ollut mitään kerrottavaa minulle. Ne muutamat suomalaiset, jotka näin muutamana päivänä lyhyesti, eivät myöskään ehtineet sanoa minulle mitään Suomesta, mikäli heillä jotakin tietoa oli. En tiennyt kuka oli voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden? En tiennyt, miten Suomen hallitus oli toiminut. En tiennyt kirkon asioista mitään. En sitä, oliko Sari Roman-L tehnyt yhtään uutta valitusta herätysliikkeistä ja lähetysjärjestöistä. En tiennyt, mistä keskustellaan.
En tiennyt mitään. Olin täysin pihalla, johon joku voi todeta, että eikö se normaali olotila minulla? Olin pyytänyt vaimolta, että hän ilmoittaa lasten kuulumiset ja mahdollisen maailmanlopun. Hänen viestit olivat "kaikki ok", joten oletin, että maailmanloppua ei ollut vielä tullut.
Yhtenä päivänä näin, kun Espanjan ilmavoimien ( vai olisiko ollut Naton koneita) lentokoneet tekivät savuviivoja taivaalle ja samaan aikaan huomasin, että karvajalka ja etana ylitti tietä. Sanoin näille jälkimmäislle matelijoille tiellä, että "teillekin tekisi hyvää nopeampi laajakaista..."
Kun 26 päivän kävelyn jälkeen saavuin Santiago de Compostelan aukiolle ja pari tuntia siitä, yritin etsiä nettiyhteyttä, en löytänyt yli tuntiin mistään vapaata konetta. Kun Espanjan kylissä usean majoituksen yhteydessä oli netti-yhteys, perillä sitä oli vaikea löytää. Kun lopulta löysin koneen ja ilmoitin facebookissa, että olen perillä, lyhyessä ajassa sivuilleni tuli yli 300 "tykkäämistä" ja kymmeniä tervehdyksiä.
Kun tulin takaisin Suomeen, minua odotti noin 450 sähköpostia, joka on vähän, koska työpaikkani roskapostisuodatin on niin hyvä. Postin mukana oli paljon rahanpyyntökirjeitä Afrikasta. Toinen syy postin "vähäisyyteen" oli, että minulta lähti automaattinen vastaus, jossa kerroin, että olen lomalla, enkä lue sähköpostia. Kirjeet sain lajiteltua parin päivän aikana. Ja tietyt lehdet kävin läpi pääpiirteissään parin päivän aikana.
Ystäväni, media-asiantuntija arveli, että minulla olisi vieroitus-oireita matkan alussa, mutta jo viikon sisällä huomasin, että ei ollut. Nautin tilanteesta täysin, vaikka tiedän, että normaalissa elämässä tarvitsemme mediaa ja verkkoviestintää joka päivä. Joku kysyi, minulta muuttuuko media-käyttäytyminen matkan jälkeen, johon vastasin ei muutu, se muuttui jo.
Oliko minulla yhtään kiusausta median suhteen? Oli kerran. Sunnuntaisin Espanjan televisiot, jotka ovat joka kahvilassa auki, tuuttasivat ulos tietenkin Formulaa. Ja jos ei Formulaa, niin sitten jalkapalloa tai härkätaistelua. Mutta sinä sunnuntaina tuli Formulaa jostakin osakilpailusta, mutta en tiennyt mistä. Tulin ulos kahvilan vessasta, kun edessäni seinällä näin television ja sen, että joku meni varikolle vaihtamaan renkaita. Pysähdyin noin 15 sekunniksi kuin Lootin vaimo katsomaan, oliko se Räikkönen tai Rosberg? Mutta onneksi ei ollut, hän oli Vettel, joten jatkoin matkaa....
Olen myös poliitikko, jonka tehtävä on pysyä julkisuudessa. Minä tein juuri päinvastoin. En lähettänyt mitään viestiä itsestäni. En puhunut missään. En kirjoittanut mihinkään, enkä ilmoittanut tällä blogi-palstalla, että "ihan kiva päivä, vaikka jalat ovat kuin uppotukit..." Kukaan toimittaja ei saanut minua kiinni, vaikka jotkut yrittivätkin. Minua ei kirjaimellisesti ollut olemassa. Media sai unohtaa minut täysin, sikäli mikäli se nyt niin kauhean kiinnostunut koskaan on ollutkaan eteläsavolaisesta keski-ikäisestä lihaa syövästä heterosta, joka on juossut maratoneja ja on jonkun pienen puolueen varapuheenjohtaja.
Kun tulin Suomeen, tapasin junaa odottaessa Tikkurilan aseman lähellä media-asiantuntija ystäväni, jolta kysyin "onko täällä tapahtunut mitään erikoista?" Hän vastasi, että "ei ole, tää on ollut yhtä Kreikkaa..."
Lentokoneesta löysin yhden iltapäivälehden, jonka selasin ja totesin, että se oli ihan samanlainen kuin ennen matkaani, se lehti, jonka näin. Siinä oli kiimaa, kauhua ja kaunaa.
Olinko pettynyt, kun media unohti minut? En, koska minä olin jo unohtanut median!
tiistai 10. huhtikuuta 2012
SIUNATTU PROJEKTIYHTEISKUNTA
Meressä voi olla kahdenlaisia virtoja. Pintavirrat erikseen ja syvällä kulkeva pohjavirta, joka voi virrata toiseen suuntaan. Bosforin salmessa on tällainen virtaus.
Samanlainen tilanne on usein yhteiskunnassa tai päätöksenteossa. Monet päätökset ja ratkaisut näyttävät pintavirta ratkaisuilta, vaikka samaan aikaan syvällä virtaa toiseen suuntaan.
Kun on tehtävä nopeita päätöksiä, silloin päätökset näyttävät usein pintavirtapäätöksiltä. Silloin ne ovat jopa ymmärrettäviä. Syvissä virroissa kulkee kuitenkin virtaus joskus toiseen suuntaan.
Näin on esimerkiksi kristillinen ihmiskäsityksen suhteen. Usein näyttää siltä, että suomalaiset eivät välitä yhtään esimerkiksi kristillisestä kasvatuksesta. Kristinuskoa pilkataan, uskovaisia ivataan ja pyhille arvoille nauretaan ohjelmissa.
Ja samaan aikaan ihmiset täyttävät juhlapyhinä kirkot, lapsia kastetaan, nuoret laitetaan rippikouluun, Hurstin työtä arvostetaan, Yhteisvastuukeräykselle lahjoitetaan ja pahassa paikassa tiedetään, että siltä seurakunnan työntekijältä saa aina apua, kun ahdistus iskee kohdalle.
Monella naisella käsitys muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun kantaa sisällään uutta elämää. Kerran luokseni tuli nuoripari, joka odotti perheen ensimmäistä lasta. Odottava äiti sanoi, että "vasta nyt ymmärrän mitä kristilliset arvot ovat".
Mediassa monet toimittajat ja kansalaiset vähättelevät kristittyjä, mutta sitten sopivassa kohtaa he kehuvat Sari Essayahia, puolustavat suvivirttä, ihailevat kirkkoarkkitehtuuria, kuuntelevat Matteus-passiota, myöntävät, että ei nyt ihan kaikessa pitäisi antaa periksi ja salaa lukevat minun blogejani. Minullekin monet miehet ja naiset ovat humalapäissään kehuneet kirkkoa, ylistäneet seurakuntien työmuotoja ja kiitelleet diakoniatyöstä ja samalla kironneet armottomasti sanoen miten on "Perkeleen hienoa, että uskonasioista voi puhua." Tällaisille olen aina pyrkinyt sanomaan, "miten hienoa on, kun nämä kristilliset arvot ovat sinuakin noin syvästi koskettaneet..."
Yhteiskunnassa on olemassa useita asioita, jotka näyttävä pinnalta katsottuna toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa menevät toiseen suuntaan.
Ensimmäinen tällainen asia on ihmiskuvan muutos. Tätä emme ole huomanneet. Suurin osa on sitä mieltä, että ihmisellä on arvo alusta loppuun ja sitä pitäisi kunnioittaa, mutta samanaikaisesti virta vie toiseen suuntaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten lapsiin suhtaudutaan. Siis tiedätkö tällaisia pieniä kääröjä, joita odottavat äidit tuovat synnytyssaleista ja sairaaloista kotiin. Ne ovat niitä kapaloissa olevia ja tuhisevia ihastuksia, joille mummot, tädit ja naapurit tuovat rotinoita ja joita vain ihmeteltiin ja ihasteltiin. Siis aikaisemmmin ja voi olla että vieläkin, mutta mitä muuta nuo avuttomat ovat?
Nykyään he ovat "bruttokansantuotteen" osia, joiden takia joudutaan ylläpitämään synnytysosastoja, ala-asteita, urheilukenttiä ja muuta vastaavaa. Heistä saadaan seitsemän vuoden kuluttua koulussa yksikköhinta ja pahimmissa tapauksissa joudutaan palkkaamaan lisää koulunkäyntiavustajia. Ja kun pintavirroissa emme näihin kapalokääröihin ajoissa satsaa tarpeeksi, niin myöhemmin olemme valmiit maksamaan lastensuojelulapsiin kymmenkertaisen summan.
Sama asenne näkyy vanhusten kohdalla. Kun heitä ennen kunnioitettiin ja kumarrettiin, haettiin erikseen juhliin ja oltiin kärsivällisä, vaikka he vanhetessaan toivat meille ylimääräistä harmia, nyt heistä on tullut kustannuserä! Heidän laitospaikat ovat kalliita ja lisääntyvien eläkeläisten ikääntyminen on taloudellinen haaste. Ei ole enää pitkä aika siihen, kun vielä avoimemmin puhutaan liian heikkojen ja sairaiden "poishoitamisesta" liian kalliin hinnan vuoksi.
Nämä kaksi avutonta ihmisryhmää, lapset uusissa vaipoissaan ja vanhukset vanhoissa vaihtamattomissa vaipoissaan ovat sotkeneet koko maamme talouden, kuntien talousarviot ja koko taloudellisen tulevaisuuden, niin että ainoa ratkaisu on laittaa kansanopiston käynyt kuntaministeri kiertämään kaikki kunnat ja ne yhteen saattamaan, jotta saamme taloutemme kuntoon!
Toinen ongelma on kansalaisyhteiskunnan näkeminen uhkana, eikä mahdollisuutena. Kun emme näe syvissä virroissa, että tässä maassa on neljä jalkaa, jotka pitävät Suomi-valtion pöytää pystyssä. Julkinen sektori ja yritykset sekä työpaikat tarvitsevat myös perheitä ja kansalaisyhteiskuntaa. Nyt näyttää siltä, että julkinen sektori ja yritykset pyörittävät koko meidän ajattelua. Talous ohjaa kaikkea ja kaikki on vain rahalla laskettavissa. Ja kuitenkin mitä paremmin perheillä menee, sen paremmin yhteiskunnalla ja yrityksillä menee myös taloudellisesti.
Mutta kansalaisyhteiskunnan arvoa ei myöskään nähdä ja tunneta. Se sama kansalaisyhteiskunta, joka antoi meille raittius, - työväen, -naisasia, -poliittiset, -herätys, -nuoriso, -urheilu ja monet muut liikkeet nähdään liian usein vain valtion ja kunnan kukkarolle tulijoiksi.
Tällainen alhaalta tuleva toiminta ei koskaan alussa ole hyvin hallinnoitua ja organisoitua, vaan usein hyvinkin villiä toimintaa. Mutta jos näkisimme sen syvävirtaukset, emme vain itkisi sen kuluja. Juuri tällainen toiminta lisää sosiaalisuutta, vähentää eriarvoisuutta ja ehkäisee syrjäytymistä. Siis juuri sitä, mistä me nyt olemme huolissamme, kun kymmenet tuhannet nuoret ovat hukassa, heitteillä ja kateissa.
Kolmas pintavirta-ilmiö on tavallisen toiminnan muuttuminen projekti-yhteiskunnaksi. Tätäkään virtausta emme ole huomanneet. Kati Rantala ja Pekka Sulkunen kuvaavat toimittamassaan kirjassaan (Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Gaudeamus 2007) suomalaisen yhteiskunnan valtajärjestelmää, joka on muuttunut kymmenessä vuodessa. Se juuri näkyy päätöksenteossa ja hallinnossa, jonka uusia avainsanoja ovat "tehokkaammin, nopeammin ja edullisemmin". Avainsanoja ovat projektit, ohjelmat ja arviointi.
Tavallinen työ ei ole enää mitään. Kun koulunkäyntiavustaja, perushoitaja, vammaistyöntekijä, bussinkuljettaja, opettaja ja siivooja tekee ihan perustyötä hyvin, se ei enää riitä. Tarvitaan projekti, jonka alussa konsultti kertoo tavoitteet, mittaa laadun ja arvioi vaikutusta. Ennen tämä kaikki oli normaalia työntekoa.
Minä olen rehtorina lähettänyt entiselle läänihallitukselle, Opetushallitukselle sekä Opetus- ja kulttuuriministeriöille kymmeniä avustushakemuksia, joissa pitää aina erikseen samalla tavalla perustella olemassaolo, työn tärkeys ja merkitys, vaikka jokainen oppilaitos joka päivä estää juuri sitä syrjäytymistä. Nämä edellämainitut instanssit ovat täynnä virkamiehiä ja naisia, joilla ei ole riittävää näkemystä todellisuudesta, kun he aamusta iltaan laittavat maailmankuvaansa exell-taulukoihin, mongertavat "projekti-hallinto-vaikutus" jargoniaan, eivätkä käytä aina järkeään, vaan jättävät sen hatun kanssa aamulla naulakkoon!
Ei työtön, lomautettu, sairas, mielenterveyskuntoutuksessa oleva, velkakierteeseen joutunut ja muutaman sadan eurolla elävä kuntalainen ole mikään projekti, jolle pitää ylläpitää bussivuoroja, kirjastoja ja terveyspalveluja pari projekti-vuotta, vaan ihminen joka tarvitsee sitä, että joku kuuntelee, ymmärtää, tekee ohjelman juuri hänen vartalonsa mukaisesti. Ja näkee hänen arvonsa silloinkin, kun hän ei tuota mitään yhteiskunnalle, vaan ainoastaan maksaa.
Jokainen ihminen - sekin joka on syvällä ojan pohjalla - on Jumalan kuva!
Pintavirroissa asiat näyttävät toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa mennään usein toiseen suuntaan.
Olisiko korjaavasta politiikasta ja toiminnasta painopistettä muutettava ennakoivaan?
Samanlainen tilanne on usein yhteiskunnassa tai päätöksenteossa. Monet päätökset ja ratkaisut näyttävät pintavirta ratkaisuilta, vaikka samaan aikaan syvällä virtaa toiseen suuntaan.
Kun on tehtävä nopeita päätöksiä, silloin päätökset näyttävät usein pintavirtapäätöksiltä. Silloin ne ovat jopa ymmärrettäviä. Syvissä virroissa kulkee kuitenkin virtaus joskus toiseen suuntaan.
Näin on esimerkiksi kristillinen ihmiskäsityksen suhteen. Usein näyttää siltä, että suomalaiset eivät välitä yhtään esimerkiksi kristillisestä kasvatuksesta. Kristinuskoa pilkataan, uskovaisia ivataan ja pyhille arvoille nauretaan ohjelmissa.
Ja samaan aikaan ihmiset täyttävät juhlapyhinä kirkot, lapsia kastetaan, nuoret laitetaan rippikouluun, Hurstin työtä arvostetaan, Yhteisvastuukeräykselle lahjoitetaan ja pahassa paikassa tiedetään, että siltä seurakunnan työntekijältä saa aina apua, kun ahdistus iskee kohdalle.
Monella naisella käsitys muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun kantaa sisällään uutta elämää. Kerran luokseni tuli nuoripari, joka odotti perheen ensimmäistä lasta. Odottava äiti sanoi, että "vasta nyt ymmärrän mitä kristilliset arvot ovat".
Mediassa monet toimittajat ja kansalaiset vähättelevät kristittyjä, mutta sitten sopivassa kohtaa he kehuvat Sari Essayahia, puolustavat suvivirttä, ihailevat kirkkoarkkitehtuuria, kuuntelevat Matteus-passiota, myöntävät, että ei nyt ihan kaikessa pitäisi antaa periksi ja salaa lukevat minun blogejani. Minullekin monet miehet ja naiset ovat humalapäissään kehuneet kirkkoa, ylistäneet seurakuntien työmuotoja ja kiitelleet diakoniatyöstä ja samalla kironneet armottomasti sanoen miten on "Perkeleen hienoa, että uskonasioista voi puhua." Tällaisille olen aina pyrkinyt sanomaan, "miten hienoa on, kun nämä kristilliset arvot ovat sinuakin noin syvästi koskettaneet..."
Yhteiskunnassa on olemassa useita asioita, jotka näyttävä pinnalta katsottuna toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa menevät toiseen suuntaan.
Ensimmäinen tällainen asia on ihmiskuvan muutos. Tätä emme ole huomanneet. Suurin osa on sitä mieltä, että ihmisellä on arvo alusta loppuun ja sitä pitäisi kunnioittaa, mutta samanaikaisesti virta vie toiseen suuntaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten lapsiin suhtaudutaan. Siis tiedätkö tällaisia pieniä kääröjä, joita odottavat äidit tuovat synnytyssaleista ja sairaaloista kotiin. Ne ovat niitä kapaloissa olevia ja tuhisevia ihastuksia, joille mummot, tädit ja naapurit tuovat rotinoita ja joita vain ihmeteltiin ja ihasteltiin. Siis aikaisemmmin ja voi olla että vieläkin, mutta mitä muuta nuo avuttomat ovat?
Nykyään he ovat "bruttokansantuotteen" osia, joiden takia joudutaan ylläpitämään synnytysosastoja, ala-asteita, urheilukenttiä ja muuta vastaavaa. Heistä saadaan seitsemän vuoden kuluttua koulussa yksikköhinta ja pahimmissa tapauksissa joudutaan palkkaamaan lisää koulunkäyntiavustajia. Ja kun pintavirroissa emme näihin kapalokääröihin ajoissa satsaa tarpeeksi, niin myöhemmin olemme valmiit maksamaan lastensuojelulapsiin kymmenkertaisen summan.
Sama asenne näkyy vanhusten kohdalla. Kun heitä ennen kunnioitettiin ja kumarrettiin, haettiin erikseen juhliin ja oltiin kärsivällisä, vaikka he vanhetessaan toivat meille ylimääräistä harmia, nyt heistä on tullut kustannuserä! Heidän laitospaikat ovat kalliita ja lisääntyvien eläkeläisten ikääntyminen on taloudellinen haaste. Ei ole enää pitkä aika siihen, kun vielä avoimemmin puhutaan liian heikkojen ja sairaiden "poishoitamisesta" liian kalliin hinnan vuoksi.
Nämä kaksi avutonta ihmisryhmää, lapset uusissa vaipoissaan ja vanhukset vanhoissa vaihtamattomissa vaipoissaan ovat sotkeneet koko maamme talouden, kuntien talousarviot ja koko taloudellisen tulevaisuuden, niin että ainoa ratkaisu on laittaa kansanopiston käynyt kuntaministeri kiertämään kaikki kunnat ja ne yhteen saattamaan, jotta saamme taloutemme kuntoon!
Toinen ongelma on kansalaisyhteiskunnan näkeminen uhkana, eikä mahdollisuutena. Kun emme näe syvissä virroissa, että tässä maassa on neljä jalkaa, jotka pitävät Suomi-valtion pöytää pystyssä. Julkinen sektori ja yritykset sekä työpaikat tarvitsevat myös perheitä ja kansalaisyhteiskuntaa. Nyt näyttää siltä, että julkinen sektori ja yritykset pyörittävät koko meidän ajattelua. Talous ohjaa kaikkea ja kaikki on vain rahalla laskettavissa. Ja kuitenkin mitä paremmin perheillä menee, sen paremmin yhteiskunnalla ja yrityksillä menee myös taloudellisesti.
Mutta kansalaisyhteiskunnan arvoa ei myöskään nähdä ja tunneta. Se sama kansalaisyhteiskunta, joka antoi meille raittius, - työväen, -naisasia, -poliittiset, -herätys, -nuoriso, -urheilu ja monet muut liikkeet nähdään liian usein vain valtion ja kunnan kukkarolle tulijoiksi.
Tällainen alhaalta tuleva toiminta ei koskaan alussa ole hyvin hallinnoitua ja organisoitua, vaan usein hyvinkin villiä toimintaa. Mutta jos näkisimme sen syvävirtaukset, emme vain itkisi sen kuluja. Juuri tällainen toiminta lisää sosiaalisuutta, vähentää eriarvoisuutta ja ehkäisee syrjäytymistä. Siis juuri sitä, mistä me nyt olemme huolissamme, kun kymmenet tuhannet nuoret ovat hukassa, heitteillä ja kateissa.
Kolmas pintavirta-ilmiö on tavallisen toiminnan muuttuminen projekti-yhteiskunnaksi. Tätäkään virtausta emme ole huomanneet. Kati Rantala ja Pekka Sulkunen kuvaavat toimittamassaan kirjassaan (Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Gaudeamus 2007) suomalaisen yhteiskunnan valtajärjestelmää, joka on muuttunut kymmenessä vuodessa. Se juuri näkyy päätöksenteossa ja hallinnossa, jonka uusia avainsanoja ovat "tehokkaammin, nopeammin ja edullisemmin". Avainsanoja ovat projektit, ohjelmat ja arviointi.
Tavallinen työ ei ole enää mitään. Kun koulunkäyntiavustaja, perushoitaja, vammaistyöntekijä, bussinkuljettaja, opettaja ja siivooja tekee ihan perustyötä hyvin, se ei enää riitä. Tarvitaan projekti, jonka alussa konsultti kertoo tavoitteet, mittaa laadun ja arvioi vaikutusta. Ennen tämä kaikki oli normaalia työntekoa.
Minä olen rehtorina lähettänyt entiselle läänihallitukselle, Opetushallitukselle sekä Opetus- ja kulttuuriministeriöille kymmeniä avustushakemuksia, joissa pitää aina erikseen samalla tavalla perustella olemassaolo, työn tärkeys ja merkitys, vaikka jokainen oppilaitos joka päivä estää juuri sitä syrjäytymistä. Nämä edellämainitut instanssit ovat täynnä virkamiehiä ja naisia, joilla ei ole riittävää näkemystä todellisuudesta, kun he aamusta iltaan laittavat maailmankuvaansa exell-taulukoihin, mongertavat "projekti-hallinto-vaikutus" jargoniaan, eivätkä käytä aina järkeään, vaan jättävät sen hatun kanssa aamulla naulakkoon!
Ei työtön, lomautettu, sairas, mielenterveyskuntoutuksessa oleva, velkakierteeseen joutunut ja muutaman sadan eurolla elävä kuntalainen ole mikään projekti, jolle pitää ylläpitää bussivuoroja, kirjastoja ja terveyspalveluja pari projekti-vuotta, vaan ihminen joka tarvitsee sitä, että joku kuuntelee, ymmärtää, tekee ohjelman juuri hänen vartalonsa mukaisesti. Ja näkee hänen arvonsa silloinkin, kun hän ei tuota mitään yhteiskunnalle, vaan ainoastaan maksaa.
Jokainen ihminen - sekin joka on syvällä ojan pohjalla - on Jumalan kuva!
Pintavirroissa asiat näyttävät toisenlaiselta, mutta syvissä virroissa mennään usein toiseen suuntaan.
Olisiko korjaavasta politiikasta ja toiminnasta painopistettä muutettava ennakoivaan?
maanantai 19. maaliskuuta 2012
VAROKAA - MUMMOT TULEE!
Yksi tämän kevään suurimmista musiikki innovaatioista on ollut Venäjän Euroviisuvalinta http://www.youtube.com/watch?v=m1icUn_h7Uo&feature=share! Venäjää Bakussa toukokuun lopulla edustaa noin 75 -vuotiaiden Undmurtti-mummojen kuoro, jotka valoisalla olemuksellaan ja tuohivirsuillaan lauloivat suohon nuorempien naisten silikoni-osaston ja liisterillä päät täytetyn mies-osaston! Mummojen viisuvoitossa on jotakin sellaista, joka sopii aikaamme!
Aikamme nimittäin ihannoi nuoruutta, kauneutta, pika-kulttuuria ja kaikkea siihen liittyvää. Siihen sopii huonosti ryppyiset mummot kansallispuvuissaan. Kun nykyään kaikki pitäisi saada nopeasti, siihen sopii vielä huonommin se, että joku vanhempi heidät ohittaa.
Lapsuuden kotikylässäni Tuusulan Nuppulinnassa asui yli 70-vuotias Ensio (Enska) äitinsä kanssa. Kun Enska oli tuon ikäinen, hänen äitinsä oli jo yli 90-vuotias. Kerran naapuri oli heillä kylässä ja Enskan äiti tuli sisälle kantaen isoa perunasäkkiä. Siihen vieras totesi, että "eikö se tuo Enska olisi voinut kantaa sen säkin?".
Äiti vastasi vieraalle: "No kun tuo meidän Enska on jo niin vanha..."
Seniori, ikääntyvä, ikäihminen tai vanhus? Monissa tutkimus ja kehittämisohjelmissa vanhus on määritelty yli 75 -vuotta vanhaksi. Vuosina 2015-2030 Suomessa yli 75 -vuotta vanhojen ihmisten määrä kaksinkertaistuu nykyisestä. Siksi kehitellään erilaisia vanhuspolitiikkaan liittyviä ohjelmia, kehittämisprojekteja ja selontekoja. Mutta tärkeintä on tietää, että Enskan äidin tapaiset mummot eivät lopu.
Tällaisten vanhusten tapaaminen on kuin antiikkimessuilla käynti. Vanhalta näyttää, arvokasta on, kaukaa katsottuna näyttää tyylikkäältä, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että vähän vikoja löytyy joka kulmasta. Hinta-arviokin voi olla ylihinnoiteltu, mutta lopulta vain Luoja tietää tuotteen täyden arvon!
Monissa maissa ihmisen ikää kunnioitetaan enemmän. Vanhukset ovat perheen, suvun ja yhteisön kunniajäseniä ja heitä kohdellaan sen mukaisesti.
Suomalaisessa vanhus-kielteisyydessä on paljon sellaista, mikä pitäisi perata pois. Me oikeasti tarvitsemme vanhenevia, ikääntyviä sekä niitä mummoja ja pappoja. Monista syistä, joista yksi tärkein syy on elämän viisaus. Sitä nimittäin ei saa pika-kelaamalla ja aikaistamalla. Vaan elämällä!
Oletan, että monen vanhuksen pitkän iän salaisuus voi olla ja onkin erilainen. Kerran rehtori-päivillä yksi tutkija ja asiantuntija luennoi suomalaisista yli sata-vuotiaista. Kaikilla heillä oli ollut elämässään jokin asia, mikä piti heidät virkeänä. Kellä hunaja, jollakin maaseutu, kellä virsilaulu, jollakin yksin eläminen, kellä ystävät ja kuoro sekä jollakin uskonnollinen vakaumus.
Yksi mies oli mielenkiintoinen tapaus. Ukko oli elänyt 90 vuotta raivoraittiina, mutta sai 90 vuotis lahjaksi konjakki -tai vastaavan pullon. Hän alkoi ottaa siitä pienet terävät kerran päivässä, sillä seurauksella, että hänen 100-vuotisjuhlissa tytär kysyi syntymäpäivälahjojen kohdalla: "monta?". Sata-vuotias isä sanoi, että "seitsemän pulloa..." Kun mies sitten muutaman vuoden kuluttua kuoli, alkoholismi ei ollut ilmeisesti kuolinsyy.
Olen oppilaitoksessa ja useilla johtamillani matkoilla nähnyt useita todella virkeitä vanhuksia. Kerran Israelin matkalla yksi 82-vuotias nainen teki innolla muistiinpanoja kaikesta kuulemastaan ja sanoi "kun tämä on niin mielenkiintoista". Kerran Lapin matkalla muut matkatoverit toppuuttelivat 85-vuotiasta miestä retken alussa. Kun nämä keski-ikäiset naiset yskien lopulta tunturin laelle pääsivät, tämä 85-vuotias mies oli jo juonut kuksastaan pari kuppia kahvia tunturin päällä. Kerran Armenian matkalla oli noin 90-vuotias mies, joka oli innolla kaikessa mukana, mutta oli lähtiessään lukenut matkaesitteen huonosti ja valitti vain sitä, kun me emme Armeniasta käsin Turkin puolella olevaa Araratin vuorta valloittaneetkaan? Patmoksen saaren matkalaiset ovat pääasiassa eläkeläisiä, jotka innolla käyvät kaikki luolat, luostarit, kappelit ja vuoret, mihin heidät vain viedään!
Mikä näissä kaikissa esimerkeissä on ollut yhteistä? Asenne. Myönteinen elämänasenne. Vaikka nämä ihmiset olisivat olleet millaisissa talvisodan pommituksissa tai lehmä olisi uponnut suohon, katkeruudelle ei ole annettu sijaa. Tässä tuleekin yksi vanhenevien ihmisten pahimpia vitsauksia ja tauteja.
Katkeruus. Kun sille kerran sijaa antaa, voi olla varma, että viimeiset vuodet vetää elämän pulkkaa tosi tuiskussa. Näitäkin on tullut nähtyä. Mikään ei ole niin kamala ihminen kuin politiikassa, seurakunnassa, säätiössä, hallituksessa tai missä tahansa mukana oleva vanhempi katkeroitunut, joka ei ole hyväksynyt yhtä tosiasiaa. Nuoret osaavat paremmin ja menevät joskus ohi, elleivät ole jo menneet. Kun tällainen katkeroitunut vanhus saa Herodes-kompleksin ja tajuaa, että "kaikki alle kaksi vuotta puolueessa/seurakunnassa/säätiössä mukana olleet on virtaan heitettävä", siitä tulee rumaa jälkeä! Taivas varjele, kun samassa johtokunnassa yli 35 vuotta istunut katkeroitunut vanhus ehdottaa, että olisi valmis olemaan samassa instanssissa vielä toisenkin 35-vuotiskauden!
Mutta jätetään heidät ja mennään takaisin niihin myönteisiin asioihin. Ydin on se, että ihminen voi oppia vielä vanhemmalla iälläkin. Elämä on elinikäistä oppimista ja laulamista - niinkuin Venäjän mummoilla - jossa asenne ratkaisee. Kerran työpaikkani raamattukurssille tuli 89-vuotias mies, joka olikin sitten kerralla kolme kurssia peräkkäin puolitoista vuotta ja lähti 91-vuotiaana pois. Tulleessaan opistolle hän löi pöytään kansankoulun todistuksen 1920-luvulta ja kysyi "riittääkö tämä?" Laskin kukat hänen haudalleen kahdeksan vuotta myöhemmin. Häneltä jäi uupumaan sadasta vuodesta vähän yli vuosi!
Eräs mies osallistui yli 80-vuotiaana tyttärensä kanssa kuvataidekurssille ja maalasi komean taulun. Yksi nainen mietti 68-vuotiaana kuvataide-opintojen aloittamista. Hän aloitti opinnot ja piti ensi näyttelyn 70-vuotiaana ja nyt jatkaa opintoja. Tiedän yhden yli 90-vuotiaan naisen, joka säännöllisesti seuraa formula-kisoja! Olin 19-vuotiaana Myrskylän seurakunnassa kesätyöntekijänä. Nuorten raamattupiirissäni kävi koko kesän ajan vain yksi 75-vuotias Tyyne-mummo. Vain yhden kerran kävi 77-vuotias Antti, mutta muuten koko kesän vain Tyyne. Nuorten raamattupiirin keski-ikä oli 48 vuotta! Asenne ratkaisee!
Yhteiskunnassa, kirkossa, seurakunnissa, järjestötoiminnassa, mediassa ja missä tahansa foorumeilla tarvittaisiin nyt näitä vanhempia, joilla on kokemusta ja sanottavaa. Kouluissa vierailevat sotaveteraanit, päiväkodeissa käyvät eläkeläiset, eri foorumeilla äänensä antavat ikä-ihmiset ovat juuri sitä, mitä nyt tämä pinnallinen, levoton, narsistinen ja katkeruutta pursuava maailma tarvitsee! Mummot lavalle näyttämään, mistä tuohivirsu nousee! Mutta asenne ratkaisee!
Siksi vielä yksi esimerkki tästä asenteesta. Heinäveden Valamon luostarissa asui vuosia sitten munkki Akaki, joka eli 110-vuotiaaksi. Luostarissa hevosmiehenä toiminut isä Akaki säilytti työkykynsä yli 90-vuotiaaksi asti. Vielä yli sata-vuotiaana hän käveli omin jaloin kirkkoon.
Täytettyään 107 vuotta hän sai Heinäveden kunnalta kirjeen, jossa hänet kutsuttiin koulun ensimmäiselle luokalle tietokoneen tekemän valinnan vuoksi. Nimittäin hänen syntymävuoden kaksi viimeistä numeroa (1874) oli sama kuin sata vuotta nuoremmilla koululaisilla, jotka olivat syntyneet 1974. Kerrotaan - en ole varma, onko totta - että hän olisi sanonut tai mennyt ilmoittautumaan kouluun sanoen, että "kyllä minä koulun aloitin Venäjällä, mutta en tiennyt, että se pitää täällä suorittaa loppuun..." Ja joku väitti, että munkki Akaki olisi 107-vuotiaana sanonut, että "kyllä minä koulun voin käydä loppuun, mutta armeijaan en enää mene..."
Jos sinulle tulee vastaava kutsu oman kuntasi koulutoimesta, rehtorina kehotan, käy ainakin tarkastamassa onko se vanha todistus vielä voimassa?
Mutta mikä sen pitkän iän salaisuus on? Ranskalainen Jeanne Calment julistettiin aikanaan maapallon vanhimmaksi täytettyään 120 vuotta ja 238 päivää. Hänen ohjeensa oli: "Hymyile aina vain. Noin minä selitän pitkän ikäni. Luulenpa kuolevanikin nauraen". Huumoria hänellä ainakin riitti. Kun joku kysyi häneltä rypyistä, hänen kerrotaan sanoneen: "ei minulla ole kuin yksi ryppy ja istun sen päällä...".
Jos Venäjän mummot voittavat euroviisut tai pääsevät viiden parhaimman joukkoon, siihen vaikuttaa yksi asia. Kaiva se esitys youtubesta esille ja katso ryhmän pienimmän mummon kasvoja!
Sitä iloa, kiitollisuutta, elämän myönteisyyttä ja kaikkea hyvää mikä hänestä huokuu!
Siinä on nähtävissä elämän yksi voiton avain!
"Eteenpäin!" sano mummo lumessa!
maanantai 27. helmikuuta 2012
HAUSKAA, MUTTA EI HÄVETÄ YHTÄÄN!
Olen viime päivinä miettinyt yhtä ajatusta, jonka Suomen Kuvalehden päätoimitttaja Tapani Ruokanen kirjoitti kuusi vuotta sitten lehtensä pääsiäisnumerossa (2006). Ruokanen otti voimakkkaasti kantaa häpeättömyyden nousuun ja kirjoitti: "Suomi elää korkeammalla aineellisen hyvinvoinnin tasolla kuin koskaan. Entä henkisesti? Häpeättömyyden kulttuuri kasvaa. Ihmisten on tunnistettava rajansa, ennen kuin millään ei ole mitään väliä."
Piti ihan tarkistaa, että oliko tuo teksti kuuden vuoden takaa vai tänä vuonna kirjoitettu? Asia ei ole kuitenkaan päivääkään vanhentunut.
Mitä häpeättömyys merkitsee? Olemmeko huomanneet, että me emme enää edes häpeä. Meitähän ei ole saanut pitkään aikaan syyllistää, mutta häpeä on eri asia. Eilen tuli julkisuuteen uutinen, että Tasavallan Presidentin puolisosta Pentti Arajärvestä näytetty kuvapätkä, jossa hän olisi tirkistellyt pitempään Tanskan prinsessan vakoaukkoa olisikin ollut vääristely, jossa kuvapätkää olisi manipuloitu. Ja juuri kun olimme nauraneet asialle.
Muttä häpeättömyys on myös muita konkreettisesti asioita. Me ahdehdimme, valehtelemme, vääristelemme, himoitsemme lähimmäisen omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Puhumme toisistamme pahaa emmekä ole enää pitkään aikaan kunnioittaneet kymmenen käskyn periaatteita. Pinnallinen pikakultuuri vie meitä kuin pässiä narusta. Eikä meitä hävetä yhtään.
Mutta mitä sen häpeättömyyden takana on? Onko yhtenä syynä se, minkä kirjailija Jukka Kemppinen esitti Parnasso lehdessä (kevät 2006): "Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksia". Älä nyt väitä, että pyrkisin saamaan kaikki opiskelemaan teologiaa tai uskomaan. Voit olla vapaasti ateisti tai agnostikko, kristitty tai pingviinikko, mutta onko niin, että teologisen sivistyksen puute riivaa meitä?
Se näkyy monessa asiassa. Vielä vanhemmilla sukupolvilla olivat perustiedot kristinuskosta ja teologiasta kohtuulliset. Huomasin tämän yli 20 vuotta sitten YK:n rauhanturvajoukoissa suomalaisten sotilaiden kohdalla. Vanhemmat kapiaiset - vaikka olivat millaisia juntturoita - hallitsivat perusasiat kristinuskosta, kun taas nuoremmilla kirkot, moskeijat ja synagoogat sekä niiden opetukset menivät täydellisesti sekaisin. Väitän, että tänä päivänä tilanne ei ole yhtään parempi.
Muutaman vuotta sitten ministeri Erkki Tuomioja epäili teologisen tiedekunnan tarpeellisuutta yliopistossa. Se oli tietokirjailija Tuomiojalta muuten hyvä ehdotus, mutta teologia on yliopiston perustajajäsen. Samanlaista tietotasoa näkee viikoittain lehtien ja yleensä median sivuilla. Toimittajat, jotka uutisoinnissa yleensä pystyvät keskinkertaiseen wikipedia-journalismiin, paljastavat kommenteissaan teologisen tietämyksen ohuuden. Kun nykyään kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, ei tarvita erikseen erityisasiantuntijoita.
Mutta mitä Ruokanen vielä jatkoi kirjoituksessaan? "Suomalaisten täytyy pitää rajansa. Elämän pyhyyden kadotessa häpeättömyys muuttuu tuhoisaksi." Juuri nyt olemme tuossa jo pitkällä.
Ensin meni tieto. Sitten Pyhyys.
Terho Pursiainen kirjoitti muutaman vuotta sitten kirjan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Hänen mukaan "moraalia on se, että kohentaa omassa elämässään ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan mielellään pahimmasta päästä."
Pursiaisen käskyt olisivat tähän häpeättömyyden ajan keskelle sopivia: "Älä pure ruokkivaa kättä, älä kadehdi, älä saalista, älä koske toisen omaan, älä ole loinen, älä juorua, älä saastuta perussuhteita, älä vedä välistä, älä sorra erilaista ja älä pane vahinkoa kiertämään." Jos vanhat kymmenen käskyä ovat mielestäsi vanhentuneita, kokeile jotakin noista Pursiaisen käskystä. Ala vaikka vain yhdestä.
Mutta mitä olisi oikea terve häpeä? Sairasta häpeää, joka pahimmillaan saa ihmisessä liian vahvan otteen, on riittävästi. Mutta terveen häpeän tehtävä on osoittaa ihmisen oikea koko. Terve häpeä näyttää rajat. Terve häpeä estää hyppimästä toisten yli ja päälle. Terve häpeä estää pahimman röyhkeyden riistäytymisen käsistämme. Mikäli ihminen ei tunnista omaa häpeämättömyyttään, muiden olisi tunnistettava ja sanottava se. Terve häpeä johtaa ihmisen näkemään tekojen seuraukset.
Juuri tämän puuttuminen yhteiskunnassa on johtanut yhä suurempaan häpeättömyyden nousuun. Ja sen yksi suurimpia seurauksia on toisten pilkkaaminen, naurun alaiseksi asettaminen ja nolaaminen.
Ja se on meistä hauskaa. Siksi millään ei ole mitään väliä!
Aleksis Kiven seitsemän veljestä kertoo suomalaisten miesten tiestä metsäläisyydestä sivistyksen pariin. Veljesten kohdalla sivistys tarkoitti ihmisyhteisön sääntöjen omaksumista ja välineiden hankkimista maailman ymmärtämiseen. J.V. Snellman kirjoitti kirjan esipuheeseen 1873: "Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmetyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle."
Nyt olisi sivistyksellä ja siivoilla tavoilla käyttöä!
Piti ihan tarkistaa, että oliko tuo teksti kuuden vuoden takaa vai tänä vuonna kirjoitettu? Asia ei ole kuitenkaan päivääkään vanhentunut.
Mitä häpeättömyys merkitsee? Olemmeko huomanneet, että me emme enää edes häpeä. Meitähän ei ole saanut pitkään aikaan syyllistää, mutta häpeä on eri asia. Eilen tuli julkisuuteen uutinen, että Tasavallan Presidentin puolisosta Pentti Arajärvestä näytetty kuvapätkä, jossa hän olisi tirkistellyt pitempään Tanskan prinsessan vakoaukkoa olisikin ollut vääristely, jossa kuvapätkää olisi manipuloitu. Ja juuri kun olimme nauraneet asialle.
Muttä häpeättömyys on myös muita konkreettisesti asioita. Me ahdehdimme, valehtelemme, vääristelemme, himoitsemme lähimmäisen omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Puhumme toisistamme pahaa emmekä ole enää pitkään aikaan kunnioittaneet kymmenen käskyn periaatteita. Pinnallinen pikakultuuri vie meitä kuin pässiä narusta. Eikä meitä hävetä yhtään.
Mutta mitä sen häpeättömyyden takana on? Onko yhtenä syynä se, minkä kirjailija Jukka Kemppinen esitti Parnasso lehdessä (kevät 2006): "Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksia". Älä nyt väitä, että pyrkisin saamaan kaikki opiskelemaan teologiaa tai uskomaan. Voit olla vapaasti ateisti tai agnostikko, kristitty tai pingviinikko, mutta onko niin, että teologisen sivistyksen puute riivaa meitä?
Se näkyy monessa asiassa. Vielä vanhemmilla sukupolvilla olivat perustiedot kristinuskosta ja teologiasta kohtuulliset. Huomasin tämän yli 20 vuotta sitten YK:n rauhanturvajoukoissa suomalaisten sotilaiden kohdalla. Vanhemmat kapiaiset - vaikka olivat millaisia juntturoita - hallitsivat perusasiat kristinuskosta, kun taas nuoremmilla kirkot, moskeijat ja synagoogat sekä niiden opetukset menivät täydellisesti sekaisin. Väitän, että tänä päivänä tilanne ei ole yhtään parempi.
Muutaman vuotta sitten ministeri Erkki Tuomioja epäili teologisen tiedekunnan tarpeellisuutta yliopistossa. Se oli tietokirjailija Tuomiojalta muuten hyvä ehdotus, mutta teologia on yliopiston perustajajäsen. Samanlaista tietotasoa näkee viikoittain lehtien ja yleensä median sivuilla. Toimittajat, jotka uutisoinnissa yleensä pystyvät keskinkertaiseen wikipedia-journalismiin, paljastavat kommenteissaan teologisen tietämyksen ohuuden. Kun nykyään kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, ei tarvita erikseen erityisasiantuntijoita.
Mutta mitä Ruokanen vielä jatkoi kirjoituksessaan? "Suomalaisten täytyy pitää rajansa. Elämän pyhyyden kadotessa häpeättömyys muuttuu tuhoisaksi." Juuri nyt olemme tuossa jo pitkällä.
Ensin meni tieto. Sitten Pyhyys.
Terho Pursiainen kirjoitti muutaman vuotta sitten kirjan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Hänen mukaan "moraalia on se, että kohentaa omassa elämässään ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan mielellään pahimmasta päästä."
Pursiaisen käskyt olisivat tähän häpeättömyyden ajan keskelle sopivia: "Älä pure ruokkivaa kättä, älä kadehdi, älä saalista, älä koske toisen omaan, älä ole loinen, älä juorua, älä saastuta perussuhteita, älä vedä välistä, älä sorra erilaista ja älä pane vahinkoa kiertämään." Jos vanhat kymmenen käskyä ovat mielestäsi vanhentuneita, kokeile jotakin noista Pursiaisen käskystä. Ala vaikka vain yhdestä.
Mutta mitä olisi oikea terve häpeä? Sairasta häpeää, joka pahimmillaan saa ihmisessä liian vahvan otteen, on riittävästi. Mutta terveen häpeän tehtävä on osoittaa ihmisen oikea koko. Terve häpeä näyttää rajat. Terve häpeä estää hyppimästä toisten yli ja päälle. Terve häpeä estää pahimman röyhkeyden riistäytymisen käsistämme. Mikäli ihminen ei tunnista omaa häpeämättömyyttään, muiden olisi tunnistettava ja sanottava se. Terve häpeä johtaa ihmisen näkemään tekojen seuraukset.
Juuri tämän puuttuminen yhteiskunnassa on johtanut yhä suurempaan häpeättömyyden nousuun. Ja sen yksi suurimpia seurauksia on toisten pilkkaaminen, naurun alaiseksi asettaminen ja nolaaminen.
Ja se on meistä hauskaa. Siksi millään ei ole mitään väliä!
Aleksis Kiven seitsemän veljestä kertoo suomalaisten miesten tiestä metsäläisyydestä sivistyksen pariin. Veljesten kohdalla sivistys tarkoitti ihmisyhteisön sääntöjen omaksumista ja välineiden hankkimista maailman ymmärtämiseen. J.V. Snellman kirjoitti kirjan esipuheeseen 1873: "Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmetyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle."
Nyt olisi sivistyksellä ja siivoilla tavoilla käyttöä!
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
PUUTTUUKO SINULTA POSSESSIIVI-SUFFIKSI?
Edellistä blogiani jaettiin satoja väyliä pitkin eteenpäin, lukijoita oli ainakin yli 11.000 ja palautetta tuli satoja eri viestintäväyliä pitkin. Yksi parhaimpia palautteita oli: ”muuten hyvä blogi, mutta parissa kohtaa puuttui possessiivi-suffiksi…”
Usein taustalla voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin kielteinen oppimiskokemus. Näin on monen vanhemmankin kohdalla. Muistissa voi olla tuima opettaja, joka kerran nolasi luokan edessä ja antoi ymmärtää, ettei sinulla ole mahdollisuuksia. Eräälle kuorossa laulavalle sanottiin ensin, että ”sinähän laulat kuin sonni…” Vähän aikaa kesti ennen kuin tuo laulaja luotti kykyihinsä. Eräälle miniälle appiukko sanoi juhannustansseissa: ”Sinähän tanssit kuin hakotukki!”. Opettele siinä sitten askelkuviot. Eräille vanhemmille sanottiin lapsesta: ”Kuinka teillä voi olla noin siro ja nätti tytär, kun olette molemmat tuollaisia hevosenpuolikkaita?”
Minulle 17-vuotiaana eräs mummo sanoi yhden ensimmäisen puheeni jälkeen: ”Kiitos poika, se oli muuten hyvä puhe, mutta puhuit liian nopeasti, ei saanut mitään selvää…”
2-3 vuotta sitten Englannin Talent-kisaan osallistui täysin tuntematon Susan Boyle. Hänen ensimmäinen esityksensä, joka on löydettävissä Youtubista, on mielenkiintoinen. Siinä kuvataan ennen Susanin esitystä yleisön kielteisiä reaktioita ja tuomareiden vähätteleviä ilmeitä ja lausuntoja. Susan oli ylipainoinen, 47 vuotta vanha naimaton nainen, jonka tukka ei ollut kovin kauniisti laitettu, mekko oli kuin vanhalla mummolla ja muutenkin hän vaikutti siltä, että oli eksynyt paikalle.
Mutta kun hän avasi suunsa ja lauloi unelmistaan, loppu olikin täydellinen unelman täyttymys. Hän sijoittui kisassa toiseksi, sai levytyssopimuksen ja tie tähtiin oli valmis. Mutta voit itse katsoa siitä esityksestä yleisön ilmeet ja tuomarien epäröivän vähättelyn!Monen tavallisen ihmisen tarina on samanlainen. Hän on yrittänyt, mutta aina joku on löytänyt jonkun virheen, vaikka juuri se virhe, moka tai epäonnistuminen voi ollakin se tie uuteen. Siitä huolimatta ihmisiä jätetään valitsematta, heille nauretaan ja heitä vähätellään jonkun yhden syyn takia.
Väitän, että monen tie tähtiin tai edes oman elämän tähteyteen on pysäytetty jollakin vähättelyllä tai väärällä palautteella. Suomi on täynnä ihmisiä, jolle on sanottu jossakin kohtaa kielteinen palaute, joka on ohjannut elämää väärään suuntaan. Luovuus, osaaminen ja lahjat ovat jääneet löytämättä. Usein taustalla voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin kielteinen oppimiskokemus. Näin on monen vanhemmankin kohdalla. Muistissa voi olla tuima opettaja, joka kerran nolasi luokan edessä ja antoi ymmärtää, ettei sinulla ole mahdollisuuksia. Eräälle kuorossa laulavalle sanottiin ensin, että ”sinähän laulat kuin sonni…” Vähän aikaa kesti ennen kuin tuo laulaja luotti kykyihinsä. Eräälle miniälle appiukko sanoi juhannustansseissa: ”Sinähän tanssit kuin hakotukki!”. Opettele siinä sitten askelkuviot. Eräille vanhemmille sanottiin lapsesta: ”Kuinka teillä voi olla noin siro ja nätti tytär, kun olette molemmat tuollaisia hevosenpuolikkaita?”
Minulle 17-vuotiaana eräs mummo sanoi yhden ensimmäisen puheeni jälkeen: ”Kiitos poika, se oli muuten hyvä puhe, mutta puhuit liian nopeasti, ei saanut mitään selvää…”
Kuinka paljon meidän elämässämme jokin kielteinen kokemus on voinut vaikuttaa? Kuinka monessa virastossa istuu kyyninen virkamies ja tarkastaja, jonka suurin unelma on löytää virhe? Kuinka monen vähättelyn ja epäilyn takana onkin oma kielteinen kokemus ja siitä nouseva motiivi? Tuo toinenkaan ei osaa, eikä saa osata!
Opetin vuosia sitten nuorisonohjaajaoppilaita. Ryhmässä oli poika, joka käytti harjoittelutunnilla pipoa. Toinen opettaja arvosteli pipon käyttöä ja huomasin, että arvostelu sattui häneen. Muut oppilaat kysyivät mielipidettä asiasta. Sanoin, että ”tuo pipo ei sovi muille, mutta sinulle se sopii…” Tunnin jälkeen hänen luokkakaverit tulivat luokseni ja sanoivat ”huomasitko miten paljon ne sanat merkitsivät hänelle…” Hänestä tuli loistava nuorisotyöntekijä.Kun seuraavan kerran katsot pientä tyttöä tai poikaa missä tahansa tai vähän vanhempaa nuorta, mieti mitä hänestä voi tulla?
Kerran luokassani oli oppilas, joka oli hyvä rummuttamaan. Taisi rummuttaa tunneillakin sormilla pulpettia vasten. Hänestä tuli Euroviisuvoittaja. Yksi poikaoppilaani osasi laulaa paremmin kuin luokkakaverit. Nyt hän on yhden Suomen suosituimman lauluryhmän tenori. Yksi oppilas piirteli tunnilla kuvia ja kävin kurkistamassa hänen olkansa takaa ja huomasin, että hän osaa piirtää. Annoin hänen piirtää sinä vuonna opiston esitteiden ja vuosikertomusten kannet. Nyt hän on Kuvataideakatemian käynyt lahjakas taiteilija, jolla on ollut useita näyttelyitä. Yksi tyttöoppilaani nuorisonohjaajakoulutuksessa oli yksinhuoltajaäidin lapsi. Luin hänen yhden tenttivastauksen ja tajusin heti, että hänellä kapasiteettiä pitemmälle. Pidin hänelle puolen tunnin ”puhuttelun”. Hän jatkoi yliopistoon ja suoritti tutkinnon. Mutta yhtä tärkeitä ovat olleet ne kaikki muutkin oppilaat, jos he vain ovat saaneet kokemuksen onnistumisesta. Ja ovat ylittäneet itsensä.
Amerikassa monessa firmassa konkurssin tehnyttä pidetään todellisena ammattilaisena. Hänellä on kokemusta epäonnistumisesta. Ei se, että ihminen on eronnut, epäonnistunut elämässään, tehnyt kerran väärän valinnan tai hän ei ole ekalla kerralla oppinut, tarkoita sitä, että hän olisi yhtään huonompi. Tapasin kerran miehen, joka oli ollut opistomme entinen oppilas ja joutunut muutaman kerran rehtorin puhutteluun kolttosia tehdessään. Tämän kuultuani pyysin hänet opiston johtokuntaan, jossa hän istui täydet yhdeksän vuotta. Yksi YK-sotilas istui kerran lähi-idässä sotilasleirissä yksin ja sotilasdiakoni meni hänen luokseen ja kysyi ”mitä sinulle kuuluu?” Tuosta sukeutui keskustelu, joka lopulta johti siihen, että miehestä tuli helluntaiseurakunnan lähetystyöntekijä. Hän kertoi, että kaikki alkoi siitä, kun tuo YK-diakoni oli hänestä vain kiinnostunut ihmisenä ja antoi palautetta. Opistolleni tuli kerran kymppiluokalle pitkätukkainen poika, jonka suurin kysymys ja ongelma oli ”saako kristillisellä opistolla soittaa rockia?”. Sanoin, että ”saa ja voi levyttää studiossa oman levynkin, jos antaa rehtorille oman kappaleen…”! Minulla on vieläkin hyllyssä tuon 16-vuotiaan pojan tekemä rock-levy, jossa lukee ”rakkaalle rehtorille…”
Junissa voit nähdä nuoria miespuolisia ja myös naispuolisia konnareita, joilla on korvassa korvarengas, kädessä tatuointi ja tukka värjätty! Silti he hoitavat virkansa hyvin.Monta kertaa se syy vähättelyyn ja epäilyyn on toisen naama, tukka, tatuointi, tausta, poliittinen vakaumus tai kirkossa uskonnollinen vakaumus. Väärä herätysliike, kerran väärin sanottu lause tai mielipide, niin katso tie tähtiin nousee pystyyn. Keskustelupalstat ovat täynnä tätä nimetöntä nitistämisen henkeä, kateutta ja katkeruutta jossa halutaan vain lytätä.
Entisiä poliitikkoja kohdellaan kuin rakkikoiria vain sen takia, että ovat osallistuneet kerran politiikkaan. Huippuna oli tapa, jolla Esko Ahoa kohdeltiin, kun hän oli hävinnyt tasavallan presidentin vaalit. Missään Suomen itsenäisyyden historian vaiheessa ei entistä pääministeriä ole kohdeltu niin huonosti.Suomen luterilaisessa kirkossa kohdellaan samalla tavalla ja ajatellaan, että nyt toimitaan suvaitsevasti, humaanisti ja oikeudenmukaisesti. Siksi monelta tie tähtiin nousee pystyyn jo Tuomiokapitulin alkukarsinnoissa! Se on muuten uskottavaa toimintaa, mutta se ei ole raamatullista.
Vanhan testamentin tuomarit olivat vasenkätisiä, kiivasluontoisia, väärään sukuun kuuluvia ja naisia. Profeetat olivat suoraan pellolta kutsuttuja juntteja, tehtävässään ja elämässään epäonnistuneita, pelkureita ja karkureita sekä muutenkin täysin sopimattomia. Uuden testamentin apostolit olivat epäileviä, suuttuvia, omaa etua hamuavia ja lopulta Mestarinsa pettäneitä kieltäjiä.Yksikään heistä ei olisi päässyt Valtionhallintoon töihin, Kirkkohallitukseen istumaan eikä lääninrovasteiksi! Heiltä puuttui possessiivi-suffiksi elämästä!
Kirjoitin 16-vuotiaana Tuusulan seudun yhteen paikallislehteen matkakirjoituksen seurakunnan leiriltä. Yksi toimittaja luki sen ja antoi nuorisotyöntekijän kautta palautetta sanoen: ”tämä poikahan osaa kertoa ja kirjoittaa…”. Noin 30-vuotiaana tarjosin käsikirjoitusta kustantajalle. Kustannustoimittaja antoi palautetta ja sanoi: ”sinulla oli muutamassa kohtaa kielioppivirheitä…” Arvaa kumpi palautteen antajista teki minusta kirjailijan?
perjantai 27. tammikuuta 2012
JA EHDOKKAANI TOISELLA KIERROKSELLA ON...
Presidentin vaalien ensimmäinen kierros on sen verran monta päivää takana, että sitä voi kommentoida ilman suurempaa tunnekuohua. Ennustin ehdokkaiden järjestyksen muuten oikein paitsi naisten järjestys lopussa oli väärinpäin.
Puhutaan heti hyvää kaikista ehdokkaista selän takana. Minusta he kaikki onnistuivat kohtuullisen erinomaisesti. Eläköön demokratia ja kansanvalta. He asettivat itsensä alttiiksi kritiikille, inttämiselle jopa pilkalle, mutta suoriutuivat tehtävästä hyvin.
Sensijaan ihmettelen. Ja moni muukin ihmetteli samaa asiaa. Silläkin uhalla, että joku sanomalehtiliitto tai mediayhdistys lähettää minulle kilon postia päivässä. Toimittajien tiettyä epä-älyllisyyttä ja jankuttavaa tasoa. Onko pakko puhua päälle? Voisiko antaa ehdokkaan sanoa lauseen loppuun? Voisitko vähän useammin kysyä myönteistä? Ja olisiko joku täysin uusi kysymys varastossa? Esimerkiksi Essayahilta voisi vielä kerran kysyä helluntaiseurakunnan kantaa luterilaisen kirkon naispappeuteen?
Ja samalla kaikilta luterilaisilta voisi kysyä ortodoksikirkon virkajärjestelyjä ja Valamon työntekijäsiirtoja, katoliset voisi kysyä metodisteilta, miten teillä alba ja stola laitetaan päälle ja vapaakirkolliset voi kysyä mennoniiteilta ja amisheilta, onko teillä sähköä tulossa tolppaan? Ja joku voisi kysyä näiltä toimittajilta, onko niitä yleisen teologian opintoja yhtään takana?
Useat toimittajat jankuttivat Soinilta ja Essayahilta aborttikantaa, katolista uskoa ja helluntalaista vakaumusta. Ja uskontoa ei saanut sotkea politiikkaan. Mikä oli lopputulos. Koko Suomen kansa sai kuulla raikasta ilosanomaa Kristuksesta ja uskosta. Suomalaisten käsitys helluntalaisista muuttui kymmenen kertaa paremmaksi, kun Sari iloisesti kertoi uskostaan hymyillen. Kun Timo Soini kertoi, että "kun mies kohtaa Kristuksen onhan se järisyttävä kokemus", se lause vastasi vähintään kymmentä miestapahtumaa!
Juuri tämän takia Matti Maunulle ja muille vastaaville toimittajille pitäisi nyt antaa Kirkon tiedonvälityspalkinto. Heidän kauttaan evankeliumi levisi ihanasti! Jos piispat ja papit vaikenevat, toimittaja-setä ja täti hoitaa asian kuntoon! Kiitos! Hallelujah!
Yksi tapa vähätellä on vähätellä, sitä että on ehdolla, vaikka ei ole mahdollisuutta päästä presidentiksi. On ihmeellistä, että kahdeksasta ehdokkaasta vain yksi valitaan.
Samat toimittajat, jotka nauravat Pohjois-Korean yhden ehdokkaan järjestelmälle, nauravat Suomen seitsemälle ehdokkaalle, jotka eivät pääse presidentiksi. Samat toimittajat, jotka arvostavat Vaclac Havelin vakaumusta ja aatetta, eivät voi arvostaa Pekka Haaviston ja Sari Essayahin vakaumusta ja aatetta. Samat toimittajat, jotka haluavat arvostaa Suomen vanhuksia, eivät arvosta 70 vuotiasta Paavo Lipposta. Samat toimittajat, joiden mielestä nuorille pitää antaa mahdollisuus, eivät näe mitään järkeä 35 vuotiaan Arhinmäen ehdokkuudelle. Samat toimittajat, jotka arvostavat Saamelaisten oikeutta omaan kieleen, eivät arvosta Eeva Biaudetin Suomen kielen taitoa. Samat toimittajat, jotka arvostavat Nelson Mandelaa siitä, että hän jaksoi odottaa montakymmentä vuotta presidentin virkaa, eivät antaisi presidentin virkaa Kokoomukselle,joka on odottanut 56 vuotta?
Mutta nyt toiselle kierrokselle. On kyllä pakko sanoa, että eivät suomalaiset taida osata keskustella. Kyllä tuo törky, joka nyt löyhkää sekä Niinistön että Haaviston päällä on kuvottavaa keskustelupalstoilla, facebookissa ja yleensä siellä, missä kukaan ei johda keskustelua, niinkuin normaalissa kokouksessa, jossa hyvä puheenjohtaja vihjaisee pysymään esityslistalla. Siis olimmeko me jonkun PISA tutkimuksen mukaan koulutettu sivistyskansa?
Mutta valitettavasti ns.uskovaiset ja kristityt eivät tässä ole yhtään parempia. Hehän pelkäävät vain yhtä asiaa. Sitä että Suomeen tulisi jumalaton hallitsija. Siksi Pekka Haavistosta yritetään tehdä paljon pahempaa kuin hän on ja Sauli Niinistöstä paljon uskovaisempaa kuin hän on. Nämä kristityt eivät tiedä historiasta yhtä asiaa. Jumala on aina Suurempi kuin jumalaton hallitsija ja sen takia Hän pahimmassa tapauksessa käyttää näitä jumalattomia hallitsijoita. Se on loukkaavaa.
Kekkosta pidettiin jumalattomana, mutta niin vain aluepolitiikkaa harrastettiin Kainuussa ja Kainuun ulkopuolella. Savonlinnakin sai oman lentokentän, joka ei sille kuuluisi. Hitler oli vielä pahempi ja huomaamatta laittoi Saksan moottoritiet kuntoon. Mutta pahin oli Herodes, joka rakensi Kesareaan ensimmäisen kunnon syväsataman, josta apostoli Paavalin oli hyvä lähteä laivalla viemään evankeliumin ilosanomaa, joka Suomeen tultua muuttui älä-sanomaksi.
Kyllä minä sen tiedän, että ehdokkailla on erilainen arvomaailma ja olisihän se kiva, jos presidenttiparin kohdalla voisi laulaa "mitä minun silmäni näkkee, niin harrasta hääväkkee...", mutta vielä tärkeämpi olisi saada presidentti, joka hoitaisi virkansa. Pekka Haavisto on fiksu, hyvin esiintyvä ja hänellä on ulkopoliittista kokemusta. Hänen julkiseen mollaamiseen en lähde.
Sauli Niinistöllä on omat heikkoudet, kuten minullakin ilmeisesti. Joku ehdotti Niinistön valintaa sen perusteella, että hän roikkui tolpassa Tsunamin aikana Thaimaassa. Minusta se ei riitä perusteluksi. Niinistöllä on iän, koulutuksen, työkokemuksen ja muiden avujen ohella mahdollisuus hoitaa Tasavallan Presidentin virkaa. Hänen arvomaailma on lähempänä minun arvomaailmaa. Siksi annan toisella kierroksella ääneni hänelle.
Kun hänellä kuitenkin on puutteita ja heikkouksia, niin toivon, että jos Herra antaa hänelle viran, antakoon myös järjen.
Puhutaan heti hyvää kaikista ehdokkaista selän takana. Minusta he kaikki onnistuivat kohtuullisen erinomaisesti. Eläköön demokratia ja kansanvalta. He asettivat itsensä alttiiksi kritiikille, inttämiselle jopa pilkalle, mutta suoriutuivat tehtävästä hyvin.
Sensijaan ihmettelen. Ja moni muukin ihmetteli samaa asiaa. Silläkin uhalla, että joku sanomalehtiliitto tai mediayhdistys lähettää minulle kilon postia päivässä. Toimittajien tiettyä epä-älyllisyyttä ja jankuttavaa tasoa. Onko pakko puhua päälle? Voisiko antaa ehdokkaan sanoa lauseen loppuun? Voisitko vähän useammin kysyä myönteistä? Ja olisiko joku täysin uusi kysymys varastossa? Esimerkiksi Essayahilta voisi vielä kerran kysyä helluntaiseurakunnan kantaa luterilaisen kirkon naispappeuteen?
Ja samalla kaikilta luterilaisilta voisi kysyä ortodoksikirkon virkajärjestelyjä ja Valamon työntekijäsiirtoja, katoliset voisi kysyä metodisteilta, miten teillä alba ja stola laitetaan päälle ja vapaakirkolliset voi kysyä mennoniiteilta ja amisheilta, onko teillä sähköä tulossa tolppaan? Ja joku voisi kysyä näiltä toimittajilta, onko niitä yleisen teologian opintoja yhtään takana?
Useat toimittajat jankuttivat Soinilta ja Essayahilta aborttikantaa, katolista uskoa ja helluntalaista vakaumusta. Ja uskontoa ei saanut sotkea politiikkaan. Mikä oli lopputulos. Koko Suomen kansa sai kuulla raikasta ilosanomaa Kristuksesta ja uskosta. Suomalaisten käsitys helluntalaisista muuttui kymmenen kertaa paremmaksi, kun Sari iloisesti kertoi uskostaan hymyillen. Kun Timo Soini kertoi, että "kun mies kohtaa Kristuksen onhan se järisyttävä kokemus", se lause vastasi vähintään kymmentä miestapahtumaa!
Juuri tämän takia Matti Maunulle ja muille vastaaville toimittajille pitäisi nyt antaa Kirkon tiedonvälityspalkinto. Heidän kauttaan evankeliumi levisi ihanasti! Jos piispat ja papit vaikenevat, toimittaja-setä ja täti hoitaa asian kuntoon! Kiitos! Hallelujah!
Yksi tapa vähätellä on vähätellä, sitä että on ehdolla, vaikka ei ole mahdollisuutta päästä presidentiksi. On ihmeellistä, että kahdeksasta ehdokkaasta vain yksi valitaan.
Samat toimittajat, jotka nauravat Pohjois-Korean yhden ehdokkaan järjestelmälle, nauravat Suomen seitsemälle ehdokkaalle, jotka eivät pääse presidentiksi. Samat toimittajat, jotka arvostavat Vaclac Havelin vakaumusta ja aatetta, eivät voi arvostaa Pekka Haaviston ja Sari Essayahin vakaumusta ja aatetta. Samat toimittajat, jotka haluavat arvostaa Suomen vanhuksia, eivät arvosta 70 vuotiasta Paavo Lipposta. Samat toimittajat, joiden mielestä nuorille pitää antaa mahdollisuus, eivät näe mitään järkeä 35 vuotiaan Arhinmäen ehdokkuudelle. Samat toimittajat, jotka arvostavat Saamelaisten oikeutta omaan kieleen, eivät arvosta Eeva Biaudetin Suomen kielen taitoa. Samat toimittajat, jotka arvostavat Nelson Mandelaa siitä, että hän jaksoi odottaa montakymmentä vuotta presidentin virkaa, eivät antaisi presidentin virkaa Kokoomukselle,joka on odottanut 56 vuotta?
Mutta nyt toiselle kierrokselle. On kyllä pakko sanoa, että eivät suomalaiset taida osata keskustella. Kyllä tuo törky, joka nyt löyhkää sekä Niinistön että Haaviston päällä on kuvottavaa keskustelupalstoilla, facebookissa ja yleensä siellä, missä kukaan ei johda keskustelua, niinkuin normaalissa kokouksessa, jossa hyvä puheenjohtaja vihjaisee pysymään esityslistalla. Siis olimmeko me jonkun PISA tutkimuksen mukaan koulutettu sivistyskansa?
Mutta valitettavasti ns.uskovaiset ja kristityt eivät tässä ole yhtään parempia. Hehän pelkäävät vain yhtä asiaa. Sitä että Suomeen tulisi jumalaton hallitsija. Siksi Pekka Haavistosta yritetään tehdä paljon pahempaa kuin hän on ja Sauli Niinistöstä paljon uskovaisempaa kuin hän on. Nämä kristityt eivät tiedä historiasta yhtä asiaa. Jumala on aina Suurempi kuin jumalaton hallitsija ja sen takia Hän pahimmassa tapauksessa käyttää näitä jumalattomia hallitsijoita. Se on loukkaavaa.
Kekkosta pidettiin jumalattomana, mutta niin vain aluepolitiikkaa harrastettiin Kainuussa ja Kainuun ulkopuolella. Savonlinnakin sai oman lentokentän, joka ei sille kuuluisi. Hitler oli vielä pahempi ja huomaamatta laittoi Saksan moottoritiet kuntoon. Mutta pahin oli Herodes, joka rakensi Kesareaan ensimmäisen kunnon syväsataman, josta apostoli Paavalin oli hyvä lähteä laivalla viemään evankeliumin ilosanomaa, joka Suomeen tultua muuttui älä-sanomaksi.
Kyllä minä sen tiedän, että ehdokkailla on erilainen arvomaailma ja olisihän se kiva, jos presidenttiparin kohdalla voisi laulaa "mitä minun silmäni näkkee, niin harrasta hääväkkee...", mutta vielä tärkeämpi olisi saada presidentti, joka hoitaisi virkansa. Pekka Haavisto on fiksu, hyvin esiintyvä ja hänellä on ulkopoliittista kokemusta. Hänen julkiseen mollaamiseen en lähde.
Sauli Niinistöllä on omat heikkoudet, kuten minullakin ilmeisesti. Joku ehdotti Niinistön valintaa sen perusteella, että hän roikkui tolpassa Tsunamin aikana Thaimaassa. Minusta se ei riitä perusteluksi. Niinistöllä on iän, koulutuksen, työkokemuksen ja muiden avujen ohella mahdollisuus hoitaa Tasavallan Presidentin virkaa. Hänen arvomaailma on lähempänä minun arvomaailmaa. Siksi annan toisella kierroksella ääneni hänelle.
Kun hänellä kuitenkin on puutteita ja heikkouksia, niin toivon, että jos Herra antaa hänelle viran, antakoon myös järjen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)