MISTÄ TÄMÄ LATISTAMISEN KULTTUURI TULEE?

Olen näiden presidentin vaalien aikana jälleen ihmetellyt yhtä yhteiskunnassamme olevaa asiaa. Nimittäin latistamisen, nitistämisen, vähättelyn ja nolaamisen kulttuuria. Epäilemme, halveksimme ja vähättelemme ja luulemme, että nyt olemme hyviä.

Toimittaja Heljä Walamies otti kantaa ilkeyteen vuosia sitten artikkelissa "Ilkeys sattuu" (ET toukokuu 2006): "Häijyys ei katso ikää, se vain muuttaa vuosien myötä muotoaan ja hioutuu harjoittelun myötä yhä terävämmäksi täsmäaseeksi. Ilkeilyn virtuoosi osaa ottaa selville uhrinsa arat kohdat". Siinähän on myös kyse mallioppimisesta, jota voidaan opettaa jo lapsille.

Tiedämme, että monilla lasten ja nuorten leireillä on jo vuosikymmeniä ollut leikkejä, jossa raja nolaamisen suhteen on ylitetty, mutta se on nähty vain nuoruuden ilmiönä. Mutta tänä päivänä monet viihdeohjelmat ovat täynnä tätä julkkisten ja erilaisten ihmisten julkista nolaamista, joka ei aina ole vain hyvää satiiria, vaan typeryyttä. Ja mistä nousee erilaisten keskustelupalstojen nimetön viha ja vähättely? Mistä muusta se kertoo kuin "kasvottomasta ahdistuksesta"?

Presidentin vaalien ehdokkaiden haastatteluissa pitää toimittajien tietysti olla kriittisiä ja puolueettomia, mutta mistä ihmeestä nousee tarve vähätellä esimerkiksi Timo Soinin katolista uskoa tai Sari Essayahin helluntalaista vakaumusta? Eikä edes YLE:n ja MTV3:n toimittajat ole olleet tästä vapaita.

Uskomattoman typeriä kysymyksiä on tehty uskonnosta. Jos uskontoa ei saa sotkea politiikkaan, miksi näitä kysymyksiä tehdään, kun heti näkee pelkällä yleisen teologian approlla, että toimittajan teologian tietämys on + - nolla-tasoa. Tai miksi Pekka Haavistoa pitää halveksia, vaikka olisi erilainen käsitys avioliitosta. Tätä nolaamista tehdään jatkuvasti kuvilla, kuvateksteillä ja piirroksilla. Poliitikot eivät enää pitkään aikaan ole olleet ainoita kohteita. Erilaiset etniset vähemmistöt saavat jatkuvasti osansa tästä nolaamisesta. Ja jo nyt on nähtävissä viihde ohjelmissa, että vanhukset ja vammaisetkaan eivät saa olla rauhassa.

Entä sitten kirkossa? Siellähän ollaan pyhityksessä pitemmällä. Kirjoitin pari vuotta sitten isolevikkiseen lehteen avoimen mielipidekirjoituksen, jota sai yhtä avoimesti arvioida ja kritisoida. Yksi henkilö laittoi minun tietämättäni omalle facebook sivulle linkin artikkelista vähätellen ja panetellen selän takana. Kirjoitukseen osallistui useita henkilöitä, mutta yksi lukija kopioi ja lähetti tekstiketjun minulle. Siitä oli mukava lukea, millä tavalla minua paneteltiin henkilönä ja vähäteltiin sanomistani. Se ei minua haitannut, koska en ole niin paha ja ilkeä kuin he väittivät, vaan vielä pahempi. Mutta mikä kirjoituksissa oli mielenkiintoista? Kirjoittajien ammatit.

Viestiketjun liikkeelle laittanut oli pappi ja tohtori, joka oli mainittu ehdokkaana piispan vaalissa. Muut kirjoittajat olivat mm. gospel-muusikkoja, kirkkoherroja, pappeja, kirjailijoita, hiippakuntien kasvatus- ja nuorisotyöntekijöitä ja sivistysjohtajia.

Mutta mistä tämä nitistämisen, vähättelyn, halveksimisen ja nolaamisen kulttuuri nousee? Miksi monien lehtien tekstiviestipalstat ovat täynnä vähättelyä, eikä kiitosta? Miksi kateus näyttää olevan suurena motiivina tässä vähättelyssä?

Terho Pursiaisen mukaan "taistelu vallasta nyky-yhteiskunnassa on ennen muuta taistelua maineesta. Kertomalla ihmisistä heistä tehdään joskus suur-miehiä ja naisia, toisinaan tuhotaan heidän mahdollisuutensa. Jotkut journalistit suorastaan ylpeilevät median kyvyllä ensin nostaa ja sitten kaataa oikkunsa mukaan julkisuuden suuruuksia."

Katsoin tänään Suomen Urheilugaalan, jossa upealla tavalla kannustettiin, annettiin tunnustusta ja kiitettiin niin vanhempia kuin nuorempia urheilijoita. Yksi lause jäi mieleen ja sen sanoi kolminkertainen Olympia-voittaja Pertti Karppinen. Häneltä kysyttiin miten hän seuraa nyt urheilua. Kerrottuaan seuraavansa useita lajeja hän sanoi jotenkin näin "on tärkeää, että me kaikki suomalaiset innostetaan noita nuoria..."

Mitä jos aloitetaan vastaliike tälle vähättelyn ja nolaamisen kulttuurille? Kehu ja kannusta vähintään kerran päivässä jotakin ihmistä. Mutta ei vain julkkiksia, vaan myös niitä arjen sankareita. He ovat niitä todellisia sankareita.