RADIO DEI/PÄIVÄN BLOGI 27.1.2010
ONKO PAKKO KESKUSTELLA?
Onko meidän pakko aina keskustella? Siis aina, koska usein pitää keskustella. Tällä hetkellä nykyajassamme on muotia keskustella. Meitä jopa kehotetaan keskustelemaan. Mutta onko se aina tarpeellista?
Kun eri keskustelupalstoille pääsee keskustelemaan ilman henkilötietoja, keskustelun taso vaihtelee ollen välillä erinomaista ja välillä erinomaisen ala-arvoista. Muutamien nettilehtien uutisoinnin jälkeen lukee "asiasta ei ole vielä keskusteltu". Jos uutinen on ollut vaikka, että "pakkanen kiristyy" tai että "pääministeri on huolissaan työttömyydestä", onko siitä pakko keskustella. Minä nimittäin olen itsekin huomannut että pakkanen on kiristynyt ja olen myös huolestunut pääministerin kanssa työttömyyydestä.
Monilla työpaikoilla valitetaan, että ei ole aikaa tehdä töitä. Ylityöt sensijaan lasketaan tarkkaan, mutta sitä aikaa mikä menee varsinaisena työaikana turhaan
keskusteluun, pitkiin juoruihin ja ajan varastamiseen toiselta, sitä ei niintarkkaan lasketa. Se on tarpeellista keskustelua.
Toisaalta suomalaisten pahan olon takana väitetään usein olevan puhumattomuuden. Väkivaltarikoksia ym pahoja asioita perustellaan, sillä että ihmiset eivät puhu
ikävistä asioistaan. Välimeren ja lähi-idän maissa keskustelun taso voi olla vaikka kuinka kiivasta, jonka jälkeen jatketaan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Toisaalta ei siellä lähi-idän maissakaan taida aina olla niin rauhallista kiivaasta keskustelusta huolimatta.
Myös kirkossa pitäisi keskustella. Piispoja syytetään siitä, että he ovat hiljaa tai siitä, että he sanovat väärin. Piispat itse kehottavat keskusteluun ja varoittavat ääripäistä. Entä jos he itse ovat myös ääripäitä? Emmekö me kaikki itseasiassa ole myös ääripäitä. Ainakin apostolit olivat. He riitelivät, hamusivat ensimmäisiä
paikkoja, epäilivät, pettivät ja olivat valmiita iskemään tikarilla selkään hallitsevaa luokkaa. Mehän voimme jatkaa heidän aloittamaa keskustelua.
Blogipalstoilla tutkimusten mukaan vain noin 4 % reagoi kirjoitukseen, lukijoista. Tällä logiikalla, jos minulla on nyt vaikka 50.000 kuulijaa ja heistä 4 % eli kaksituhatta ihmistä haluaisi aloittaa keskustelun minun kanssa, minulta menisi lopullisesti hermot. Pliis, älä vain ala keskustelemaan minun kanssa...
Monen keskustelun ongelma on sama kuin huonon kokouksen ongelma. Esityslistä on
kehno, puheenjohtaja ei ole ajan tasalla ja osallistujat mielellään puhuvat kaikesta muusta paitsi siitä, mitä esityslistalla on. Moni ei edes tiedä, mikä oli
alkuperäinen keskustelun avaus. Juna eli keskustelu lähti liikkeelle Helsingistä, johon muutama keskustelijaa hyppäsi mukaan Riihimäeltä ja he Lahdessa kertovat mitä Tikkurilassa tapahtui kuultuaan siitä Järvenpäästä tulleelta, joka kuuli siitä Pasilasta tulleelta. Mutta pääasia, että keskustellaan.
Mutta lyhyt keskustelu voi johtaa myös hyvään lopputulokseen. Eräs edesmennyt katulähetystyöntekijä kertoi minulle eräästä alkoholiongelmaisesta, joka aina tuli hänen ovelleen valittamaan ankeaa osaansa haluten keskustella. Kerran taas hänen
tultua ovelle katulähetystyöntekijä oli valmis keskusteluun ja huusi hänelle niin kovaa kuin jaksoi "turpa kiinni, on tässä muillakin vaikeuksia...". Alkoholiongelmainen pääsi kuulemma elämästä takaisin kiinni ja päihteiden käyttö
väheni. Keskustelu kannatti.
Mutta miksi ihmiset yhä käyvät sunnuntaisin kirkossa? Se on jonkun mukaan kuulemma ainoa paikka, jossa ei ole ryhmätöitä. Eli ei myöskään tarvitse keskustella. Joten
eiköhän lauleta ensi kerralla "vaiti kaikki, palvokaamme salaisuutta Kristuksen..."
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
NORMIPÄIVÄ
PÄIVÄN BLOGI / RADIO DEI 13.1.2010
Teuvo V. Riikonen
NORMIPÄIVÄ
Normipäivä! Kun Afganistanissa kriisinhallintajoukkojen työalojen vastaavat sotilaat pitivät aamupalaveria, kuulimme usein pitkiä selostuksia eri työalojen asioista. Lääkäri, sotilaspappi, tiedotusupseeri, lakimies, huoltoupseeri ja monet muut kertoivat työasioistaan hyvinkin tarkasti.
Poikkeuksen teki yksi upseeri. Hän usein kertoi sen päivän töistä meille muille vain yhdellä sanalla: normipäivä.
Kukaan meistä ei epäillyt, etteikö tämä ahkera sotilas ja upseeri olisi tehnyt töitä, mutta hän ei vaan esitellyt niitä. Hänelle useimmat työpäivät olivat normipäiviä.
Blogit, facebookit, twitterit ja tekstarit ovat tuoneet ihmisille mahdollisuuden nopeaan viestintään. Tämän seurauksena ihmiset puhuvat myös paljon omista töistään. Toisaalta se on mukava tietää, mitä joku tekee? Joskus tosin miettii, että ymmärtävätkö ihmiset aina esimerkiksi, että tietyissä asioissa on vaitiolovelvollisuus. Ja kannattaako kaikesta puhua, koska kaikki mikä on netissä, on myös tarvittaessa muiden nähtävissä.
Mutta mistä nousee tarve kertoa omasta työstä? Emmekö muka tiedä mitä toiset tekee ja mitä eri ammateissa tehdään? Kun pappi kertoo menevänsä toimituskeskusteluun ja vihkimään avioparia tai opettaja kertoo korjaavansa kokeita ja menevän oppitunnille tai toimittaja tekevänsä yhteenvetoa haastattelusta, onko niissä kyse nyt sitten niin kauhean suuresta uutisesta, jota emme tiedä.
Mitä jos lääkärit alkaisivat pitää blogipalstaa tai kirjoittaa facebookissa, että aamulla parit sappikivet ja suonikohjut, iltapäivällä yksi sydäritapaus ja ohitusleikkaus. Tai lentokapteenit ilmoittaisivat, että tänään koneella Lontooseen ja ylihuomenna Pariisiin. Ja matkalaukut ensi viikolla illaksi kotiin! Tai Linja-autonkuljettajat kertoisivat, että aamuvuoro lumipyryssä, mutta iltapäivällä oli jo auratut tiet.
Miksi meidän pitää tietää näitä itsestäänselvyyksiä? Jos kansanedustaja kertoo menevänsä eduskuntaan ja europarlamentaarikko Brysseliin tai Strasbourgiin, niin onko se erikoinen päivä. Eikö se ole normipäivä?
Tai jos, minä rehtorina nyt paljastaisin valtavan ammattisalaisuuden, että minulla on tänään laskujen tarkistusta, oppilaan ohjausta ja pannuhuonetarkastus, järisyttäisikö se Radio Dein taajuuden? Kotimaa tekisi siitä uutisen. Savonlinnan kristillisen opiston pannuhuone toimii.
Mutta mihin perustuu meidän tarve olla koko ajan saavutettavissa? Miksi kaikkien pitää koko ajan tietää, missä minä olen ja mitä teen? Miksi kaikista normipäivistä tulee erikoisia päiviä? Eikö pyhäpäivällä ja arjella ole enää mitään eroa?
On siinä varmaan kyse siitä, että meidän aikamme on nyt vain tällainen.
Ellet ole näkyvissä, et ole olemassa.
Mutta miksi me haluamme olla koko ajan näkyvissä? Miksi muiden pitää tietää meidän tarkat työtehtävät ja päiväohjelman? Eikö riitä, että meillä on, niin kuin tuolla suomalaisella upseerilla Afganistanin kriisinhallintajoukoissa tänään vain normipäivä! Ja pitääkö kaikkien kuulla siitä?
Onko siinä kyse siitä, minkä psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi….”
Teuvo V. Riikonen
NORMIPÄIVÄ
Normipäivä! Kun Afganistanissa kriisinhallintajoukkojen työalojen vastaavat sotilaat pitivät aamupalaveria, kuulimme usein pitkiä selostuksia eri työalojen asioista. Lääkäri, sotilaspappi, tiedotusupseeri, lakimies, huoltoupseeri ja monet muut kertoivat työasioistaan hyvinkin tarkasti.
Poikkeuksen teki yksi upseeri. Hän usein kertoi sen päivän töistä meille muille vain yhdellä sanalla: normipäivä.
Kukaan meistä ei epäillyt, etteikö tämä ahkera sotilas ja upseeri olisi tehnyt töitä, mutta hän ei vaan esitellyt niitä. Hänelle useimmat työpäivät olivat normipäiviä.
Blogit, facebookit, twitterit ja tekstarit ovat tuoneet ihmisille mahdollisuuden nopeaan viestintään. Tämän seurauksena ihmiset puhuvat myös paljon omista töistään. Toisaalta se on mukava tietää, mitä joku tekee? Joskus tosin miettii, että ymmärtävätkö ihmiset aina esimerkiksi, että tietyissä asioissa on vaitiolovelvollisuus. Ja kannattaako kaikesta puhua, koska kaikki mikä on netissä, on myös tarvittaessa muiden nähtävissä.
Mutta mistä nousee tarve kertoa omasta työstä? Emmekö muka tiedä mitä toiset tekee ja mitä eri ammateissa tehdään? Kun pappi kertoo menevänsä toimituskeskusteluun ja vihkimään avioparia tai opettaja kertoo korjaavansa kokeita ja menevän oppitunnille tai toimittaja tekevänsä yhteenvetoa haastattelusta, onko niissä kyse nyt sitten niin kauhean suuresta uutisesta, jota emme tiedä.
Mitä jos lääkärit alkaisivat pitää blogipalstaa tai kirjoittaa facebookissa, että aamulla parit sappikivet ja suonikohjut, iltapäivällä yksi sydäritapaus ja ohitusleikkaus. Tai lentokapteenit ilmoittaisivat, että tänään koneella Lontooseen ja ylihuomenna Pariisiin. Ja matkalaukut ensi viikolla illaksi kotiin! Tai Linja-autonkuljettajat kertoisivat, että aamuvuoro lumipyryssä, mutta iltapäivällä oli jo auratut tiet.
Miksi meidän pitää tietää näitä itsestäänselvyyksiä? Jos kansanedustaja kertoo menevänsä eduskuntaan ja europarlamentaarikko Brysseliin tai Strasbourgiin, niin onko se erikoinen päivä. Eikö se ole normipäivä?
Tai jos, minä rehtorina nyt paljastaisin valtavan ammattisalaisuuden, että minulla on tänään laskujen tarkistusta, oppilaan ohjausta ja pannuhuonetarkastus, järisyttäisikö se Radio Dein taajuuden? Kotimaa tekisi siitä uutisen. Savonlinnan kristillisen opiston pannuhuone toimii.
Mutta mihin perustuu meidän tarve olla koko ajan saavutettavissa? Miksi kaikkien pitää koko ajan tietää, missä minä olen ja mitä teen? Miksi kaikista normipäivistä tulee erikoisia päiviä? Eikö pyhäpäivällä ja arjella ole enää mitään eroa?
On siinä varmaan kyse siitä, että meidän aikamme on nyt vain tällainen.
Ellet ole näkyvissä, et ole olemassa.
Mutta miksi me haluamme olla koko ajan näkyvissä? Miksi muiden pitää tietää meidän tarkat työtehtävät ja päiväohjelman? Eikö riitä, että meillä on, niin kuin tuolla suomalaisella upseerilla Afganistanin kriisinhallintajoukoissa tänään vain normipäivä! Ja pitääkö kaikkien kuulla siitä?
Onko siinä kyse siitä, minkä psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi….”
tiistai 5. tammikuuta 2010
50 VILLITYS
Kalenteriini on ilmestynyt viimeisen parin vuoden aikana, - mutta erityisesti tänä vuonna - usein samanlainen merkintä. 50 v.päivät!
Kaikki vanhat hyvät nuoruuden ystävät, opiskelukaverit, kollegat ja tutut, joihin ennen aina luotti, ottavat ja menevät täyttämään 50 vuotta.
Muistan kun olin 19-v. kesätyöntekijänä eräässä seurakunnassa ja tapasin 32 v. ihmisen. Minusta hän oli kamalan vanha. Muistan kun olin 30 v. päivänä yliopistolla erään opettajan luona hakemassa merkintää opintokirjaan. Hän huomasi syntymäpäiväni ja onnitteli ja samalla sanoi, että "tulet huomaamaan miten nopeasti 10 vuotta menee..." Nyt siitä on lähes 20 vuotta.
Kun kaikki lapseni olivat alle kouluikäisiä ja yksi vielä syntymättä, niin eräs ystävä sanoi että "kun lapset menevät kouluun, tulette huomaamaan, miten nopeasti vuodet menee..."
Nyt niistä lapsista 3 on täysi-ikäistä ja viimeinen rippikoulun käynyt ja hakee lukioon.
Mutta entä minä? Huomasin kalenteria päivittäessäni, että tänä vuonna 2010 minulla on useita 50 v.merkintöjä kalenterisssa, joiden yhteydessä haluan muistaa ja onnitella kollegoja, työyhteydessä olevia, vanhoja kavereita ja ystäviä sekä opiskelukavereita. Kyllä minä sen heidän kohdalla annan anteeksi, mutta järkyttävintä oli huomata, että tänä vuonna omaan kalenteriin tuli myös omalle kohdalle merkintä. 50 vuotta!
Miten tämä on mahdollista? Juurihan minä tulin sählyillasta, jossa tein ainakin kymmenen maalia? Ja suurin osa ylänurkkaan. Onko minun pakko täyttää vuosia? Mitä vuodet ja ikä merkitsee? Mikä on ratkaisevaa vuosien lisääntyessä?
Lspsuuteni kotikylässä Nuppulinnassa asui noin 70 vuotias mies äitinsä kanssa, joka oli yli 90 v. Kerran heillä oli kylässä naapuri. Yli 90 v. äiti tuli sisään perunasäkin kanssa, johon naapuri totesi, että "eikö tuo Enska (n.70 v.poika) olisi voinut kantaa sen säkin sisään?". Siihen äiti vastasi "no kun tuo Enska on jo niin vanha..."
Opistolleni soitti vuosia sitten mies, joka halusi tulla opiskelemaan 3 kuukauden Raamattulinjalle. En tuntenut häntä. Hän kertoi, että oli pyrkinyt erääseen toiseenkin kansanopistoon, mutta sitten sanoi, että häntä ei otettu sinne. Kysyin heti rehtorina syytä, miksi häntä ei otettu opiskelemaan? Hän vastasi, että "ne väitti, että olen liian vanha..."
Kysyin tuolta soittajalta "kuinka vanha sinä sitten olet?" Hän sanoi "en minä ole vasta kuin 89 vuotta..." Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin hänelle "Tule tänne meidän opistolle. Täällä kysytään lääkärintodistusta vasta 120 vuotiailta..."
Hän tuli ja opiskeli kolme eri Raamattulinjaa 1 1/2 vuotta. Viime vuoden keväällä hän tuli opiston kannatusyhdistyksen kokoukseen 96 vuotiaana katsomaan vanhaa opiskelupaikkaa.
Ikä ei merkitse mitään. Nuoruus on vain ohimenevä "häiriötila", joka korjaantuu.
Asenne ratkaisee. Onnea kaikille 50 kymppisille ja muillekin!
Kaikki vanhat hyvät nuoruuden ystävät, opiskelukaverit, kollegat ja tutut, joihin ennen aina luotti, ottavat ja menevät täyttämään 50 vuotta.
Muistan kun olin 19-v. kesätyöntekijänä eräässä seurakunnassa ja tapasin 32 v. ihmisen. Minusta hän oli kamalan vanha. Muistan kun olin 30 v. päivänä yliopistolla erään opettajan luona hakemassa merkintää opintokirjaan. Hän huomasi syntymäpäiväni ja onnitteli ja samalla sanoi, että "tulet huomaamaan miten nopeasti 10 vuotta menee..." Nyt siitä on lähes 20 vuotta.
Kun kaikki lapseni olivat alle kouluikäisiä ja yksi vielä syntymättä, niin eräs ystävä sanoi että "kun lapset menevät kouluun, tulette huomaamaan, miten nopeasti vuodet menee..."
Nyt niistä lapsista 3 on täysi-ikäistä ja viimeinen rippikoulun käynyt ja hakee lukioon.
Mutta entä minä? Huomasin kalenteria päivittäessäni, että tänä vuonna 2010 minulla on useita 50 v.merkintöjä kalenterisssa, joiden yhteydessä haluan muistaa ja onnitella kollegoja, työyhteydessä olevia, vanhoja kavereita ja ystäviä sekä opiskelukavereita. Kyllä minä sen heidän kohdalla annan anteeksi, mutta järkyttävintä oli huomata, että tänä vuonna omaan kalenteriin tuli myös omalle kohdalle merkintä. 50 vuotta!
Miten tämä on mahdollista? Juurihan minä tulin sählyillasta, jossa tein ainakin kymmenen maalia? Ja suurin osa ylänurkkaan. Onko minun pakko täyttää vuosia? Mitä vuodet ja ikä merkitsee? Mikä on ratkaisevaa vuosien lisääntyessä?
Lspsuuteni kotikylässä Nuppulinnassa asui noin 70 vuotias mies äitinsä kanssa, joka oli yli 90 v. Kerran heillä oli kylässä naapuri. Yli 90 v. äiti tuli sisään perunasäkin kanssa, johon naapuri totesi, että "eikö tuo Enska (n.70 v.poika) olisi voinut kantaa sen säkin sisään?". Siihen äiti vastasi "no kun tuo Enska on jo niin vanha..."
Opistolleni soitti vuosia sitten mies, joka halusi tulla opiskelemaan 3 kuukauden Raamattulinjalle. En tuntenut häntä. Hän kertoi, että oli pyrkinyt erääseen toiseenkin kansanopistoon, mutta sitten sanoi, että häntä ei otettu sinne. Kysyin heti rehtorina syytä, miksi häntä ei otettu opiskelemaan? Hän vastasi, että "ne väitti, että olen liian vanha..."
Kysyin tuolta soittajalta "kuinka vanha sinä sitten olet?" Hän sanoi "en minä ole vasta kuin 89 vuotta..." Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin hänelle "Tule tänne meidän opistolle. Täällä kysytään lääkärintodistusta vasta 120 vuotiailta..."
Hän tuli ja opiskeli kolme eri Raamattulinjaa 1 1/2 vuotta. Viime vuoden keväällä hän tuli opiston kannatusyhdistyksen kokoukseen 96 vuotiaana katsomaan vanhaa opiskelupaikkaa.
Ikä ei merkitse mitään. Nuoruus on vain ohimenevä "häiriötila", joka korjaantuu.
Asenne ratkaisee. Onnea kaikille 50 kymppisille ja muillekin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)