Kävin pari kuukautta sitten läpi työhuoneessani vanhoja tavaroitani ja löysin yllättäen mielenkiintoisen esineen. Syyrian lipun. Olen sen jostakin Syyriasta hankkinut 1987-88, jolloin olin vuoden tuossa maassa YK:n rauhanturvajoukoissa. Syyrian lipun olemassa olon olin unohtanut, mutta en Syyriaa.
Syyria on siitäkin mielenkiintoinen maa, että se pitää sisällään useita Raamatussakin mainittuja paikkoja. Damasko on Paavalin historiaan liittyvä paikka ja Hama nimisestä kaupungistä puhuu jo Vanhan testamentin Aamos. Maaloulan kylässä puhutaan vielä Jeesuksen kotikieltä Arameaa ja Syyriassa on monien etnisten vähemmistöjen lisäksi edustettuna myös useita kristillisiä vähemmistökirkkoja, joihin itse myös tutustuin tuon vuoden aikana.
Yksi tämän vuoden kansainvälinen uutinen on ollut arabimaiden kansannousu. Tunisiasta, Egyptistä ja Libyasta on kirjoitettu niin paljon, että Syyrian kohdalla mielenkiinto uhkaa vähentyä. Vanhimman Syyriassa tunnetun Seemiläisen kansan Kanaanilaisten ja nykyisen 1945 itsenäistyneen valtion väliin mahtuu paljon vuosia ja valloittajia. Mutta myös paljon ihmiskunnan historiaa, mielenkiintoista kulttuuria ja sivistystä. Silti 1970 valtaan astunut Assadin Baath-puolueen dynastia on itseasiassa pienen vähemmistön joukko, joka on pitänyt vallassaan suurta enemmistöä, pojan jatkaessa vuonna 2000 isän johtajuutta. Kun muut puolueet on ollut kiellettyjä ja demokratiasta ei ole voinut puhua, on selvää että jossakin vaiheessa malja kuohuu yli.
26.1.2011 alkanut kansannousu toi kuitenkin tuon kansan kansainvälisen mielenkiinnon kohteeksi. Kansa alkoi vaatia demokratian lisäksi poliittisia vapauksia ja etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa. Seuraukset tiedämme, kun Bashar al Assadin johdolla tilanne vain paheni, eikä pieniä uudistuksia lukuunottamatta mitään tapahtunut.
Kansainvälinen reaktio on ollut vähintään oikeutettu. EU on kiristänyt talouspolitiikkaa, Arabiliitto erotti jäsenyydestä ja laittoi maan taloussaartoon, YK tuomitsi Syyrian toimet omia kansalaisia kohtaan rikoksena ihmisyyttä kohtaan ja ihmisoikeuskomissio puhuu jo sisällissodasta, jossa varovaisten arvioiden mukaan jo 4000-5000 ihmistä on kuollut ja satojen tuhansien ja miljoonien Syyrialaisten tilanne on vain pahentunut.
Maailmassa kriisejä on niin paljon, että ei millään jaksaisi innostua aina johonkin uuteen. Mikään ei ole niin vanha uutinen, kuin Libyan vallanvaihto tai Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Nyt kun Eurooppa keskustelee taloudesta ja Suomi sen lisäksi uudesta tasavallan presidentistä, on vaara että Syyrian kansannousu unohtuu. Syyriaa ja Syyrian lippua ei saa unohtaa.
Syyrian pääkaupunki Damasco sijaitsee 690 metriä merenpinnan yläpuolella. Sitä pidetään maailman vanhimpana asuttuna kaupunkina. Sen läpi virtaavat vedet ovat kauniita. Ei ihme, että Koraanissa sanotaan: "Jos paratiisi olisi maailmassa, se olisi Damascossa"!
Nyt paratiisi ei ole Damascossa eikä Syyriassa. Siksi Syyriaa ja Syyrian ihmistä ei saa unohtaa!
maanantai 12. joulukuuta 2011
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
RAHAT POIS LÄHETYSTYÖLTÄ !!!
Tämän päivän kirkollinen uutinen, joka läpäisi uutiskynnyksen heti, tuli kotiseurakunnastani Savonlinna-Säämingistä. Heti pitää sanoa, että en ole ollut päätöstä tekemässä. Savonlinna-Säämingin seurakunta on päättänyt lisätä lähetysmäärärahoja juuri niille kirkon virallisille lähetysjärjestöille, joilta Helsingin ja Vantaan seurakunnat poistivat rahat. Kotimaa uutisoi asian heti, että Suomen Lähetysseuralta otettiin pois.
Miksi pidin päätöstä hyvänä? Se oli ennenkaikkea symbolinen ele niille lähetysjärjestöille, lähetystyöntekijöille ja tavallisille kristityille, jotka työtä tukevat. Ette ole yksin. Työnne on tärkeää. Jatkakaa vaikeuksista huolimatta. Kyse ei ole Lähetysseuran vastaisuudesta. Olen itse tukenut Suomen Lähetysseuran Israelin lähetystyötä kymmeniä vuosia ja aion tukea edelleen. Ja jos kolehti osuu kohdalle Lähetysseuran kohdalla, laitan rahaa siihenkin.
Olen asunut ulkomailla yli kolme vuotta ja vieraillut kymmenissä maissa, joissa suomalaiset ns. "pienet lähetysjärjestöt" tekevät työtä. Olen tavannut lähettejä, tutustunut työmuotoihin ja nähnyt mitä nämä järjestöt oikeasti tekevät. Lukenut lähettien kirjeitä, seurannut heidän työtään ja kuunnellut mitä he kertovat. Siis SLEY, Kansanlähetys, Kylväjä ja Sanansaattajat. Olen tutustunut myös ns. kirkon ulkopuolisiin lähetysjärjestöihin kuten Patmoksen työhön. Mitä he tekevät näissä kohdemaissaan, siitä on naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen kaukana.
Olen nähdyt slummissa, mitä työtä tehdään slumminuorten keskuudessa. Mitä lastenkodeissa, kehitysvammaisten, heikommassa asemassa olevien naisten keskuudessa tehdään. Eräässä orpolasten lastenkodissa näin sitä rakkautta, jonka vain Kristus voi antaa. Yhdessä kehitysvammaisten kodissa vammaiset olivat istuneet apaattisesti paikallaan. Vaatteita ei vaihdettu. Ruoka heitettiin lattialle ja hoito oli ala-arvoista. Kun näin tämän kehitysvammaisten kodin uuden tilanteen, jossa hoitajat rakastivat näitä ihmisiä, itkin. Osa näistä läheteistä työskentelee sellaisissa maissa, joissa heidän oma turvallisuus on koko ajan vaarassa, silti he auttavat kärsiviä lähimmäisiä ja kertovat hyvää sanomaa Jeesuksesta. Juuri tällaista työtä tulisi nyt tukea.
Kristillisellä kirkolla menee aina silloin hyvin, kun sillä menee huonosti. Lähetysjärjestöiltä pois otetut rahat eivät kaada Kristuksen kirkkoa. Suomen luterilainen kirkko on edelleen rikas. Siinä rikkaudessaan se on pöhöttynyt ja välillä niin tunkkainen, että siitä on kaukana vapauden henki. Se on keskittynyt enemmän rakennuksiin, asemaansa yhteiskunnassa ja median kanssa lirkutteluun.
Yksityinen kristitty, seurakunta, lähetysjärjestö ja kirkko kestää ihan mitä tahansa, mutta ei hyviä aikoja. Siksi parasta mitä meillä voi olla, on se, että meillä menee huonosti.
Silloin kaikki on hyvin. Silloin pitää huutaa Jumalaa avuksi!
Miksi pidin päätöstä hyvänä? Se oli ennenkaikkea symbolinen ele niille lähetysjärjestöille, lähetystyöntekijöille ja tavallisille kristityille, jotka työtä tukevat. Ette ole yksin. Työnne on tärkeää. Jatkakaa vaikeuksista huolimatta. Kyse ei ole Lähetysseuran vastaisuudesta. Olen itse tukenut Suomen Lähetysseuran Israelin lähetystyötä kymmeniä vuosia ja aion tukea edelleen. Ja jos kolehti osuu kohdalle Lähetysseuran kohdalla, laitan rahaa siihenkin.
Olen asunut ulkomailla yli kolme vuotta ja vieraillut kymmenissä maissa, joissa suomalaiset ns. "pienet lähetysjärjestöt" tekevät työtä. Olen tavannut lähettejä, tutustunut työmuotoihin ja nähnyt mitä nämä järjestöt oikeasti tekevät. Lukenut lähettien kirjeitä, seurannut heidän työtään ja kuunnellut mitä he kertovat. Siis SLEY, Kansanlähetys, Kylväjä ja Sanansaattajat. Olen tutustunut myös ns. kirkon ulkopuolisiin lähetysjärjestöihin kuten Patmoksen työhön. Mitä he tekevät näissä kohdemaissaan, siitä on naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen kaukana.
Olen nähdyt slummissa, mitä työtä tehdään slumminuorten keskuudessa. Mitä lastenkodeissa, kehitysvammaisten, heikommassa asemassa olevien naisten keskuudessa tehdään. Eräässä orpolasten lastenkodissa näin sitä rakkautta, jonka vain Kristus voi antaa. Yhdessä kehitysvammaisten kodissa vammaiset olivat istuneet apaattisesti paikallaan. Vaatteita ei vaihdettu. Ruoka heitettiin lattialle ja hoito oli ala-arvoista. Kun näin tämän kehitysvammaisten kodin uuden tilanteen, jossa hoitajat rakastivat näitä ihmisiä, itkin. Osa näistä läheteistä työskentelee sellaisissa maissa, joissa heidän oma turvallisuus on koko ajan vaarassa, silti he auttavat kärsiviä lähimmäisiä ja kertovat hyvää sanomaa Jeesuksesta. Juuri tällaista työtä tulisi nyt tukea.
Kristillisellä kirkolla menee aina silloin hyvin, kun sillä menee huonosti. Lähetysjärjestöiltä pois otetut rahat eivät kaada Kristuksen kirkkoa. Suomen luterilainen kirkko on edelleen rikas. Siinä rikkaudessaan se on pöhöttynyt ja välillä niin tunkkainen, että siitä on kaukana vapauden henki. Se on keskittynyt enemmän rakennuksiin, asemaansa yhteiskunnassa ja median kanssa lirkutteluun.
Yksityinen kristitty, seurakunta, lähetysjärjestö ja kirkko kestää ihan mitä tahansa, mutta ei hyviä aikoja. Siksi parasta mitä meillä voi olla, on se, että meillä menee huonosti.
Silloin kaikki on hyvin. Silloin pitää huutaa Jumalaa avuksi!
torstai 17. marraskuuta 2011
PIKAVOITOLLA MINISTERIKSI
Tapasin vuosia sitten Kari Lehtolan, tuon Estonia onnettomuuden jälkeen suuren yleisön tuntemaksi tulleen suuronnettomuus tutkijalautakunnan puheenjohtajan. Pyysin hänet opistolle puhumaan miesten päiville, jonne hän tulikin. Kari Lehtola on puoluetaustaltaan demari. Arvostin häntä ennen tapaamista ja tapaamisen jälkeen arvostan vielä enemmän. Hain hänet Savonlinnan lentokentältä ja Savonlinnan Työväentalon kohdalla sanoin, että "tuossa talossa on sinun tovereita..." Siihen silloin yli 60 vuotias Lehtola sanoi: "Minulla ei ole mahdollisuutta päästä kaupunginhallitukseen, sillä olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin työväentalon narikassa..."
Mikä tuossa Lehtolan vastauksessa oli viisasta?
Olen ollut mukana politiikassa yli 11 vuotta ja mitä enemmän on ollut mukana, sitä enemmän olen ihmetellyt monia asioita niin omassa puolueessa kuin muissa puolueissa. Mutta myös yhtä asiaa. Se on sen viisauden puute, jota Lehtolassa oli tuossa tilanteessa. Aikamme suuret megatrendit ovat yksilöllisyys, emotionaalisuus, aikakriisi, auktoriteettien halveksiminen ja näkemysten sekoitus. Ne ovat myös asioita,jotka sotkevat politiikan realiteetit. Kaikissa poliittisissa puolueissa on erilaisia lajityyppejä. Meidän puolueessakin niitä on kolmenlaisia.
Ensiksi henkilöt,jotka ovat olleet mukana vuosikymmeniä ja sitten yhtäkkiä jossakin naksahtaa ja humpsis nämä ihmiset ovatkin huomanneet maksaneensa jäsenmaksua väärälle tilille. Myönnän, että puolueen vaihdon syynä voi olla aatteelliset syyt,mutta valitettava usein puhtaasti itsekkyys ja vanhenevalla ihmisellä kyvyttömyys nähdä, että oma aika alkaa olla ehtoopuolella. Jos sitä ei huomaa käy niinkuin Elvikselle tai edelliselle Paaville loppuvuosina. Kaikki muut huomasi, että parhaat laulut oli laulettu, mutta lavalle oli pakko vielä nousta.
Toinen ryhmä on kunta- ja eduskuntavaaleihin debyytin tekevät ehdokkaat,joilla ei ole mitään käsitystä, miten vaikeaa näihin paikkoihin voi olla mennä. Joku käy etukäteen katsomassa valtuustosalin tuolit, osa hankkii asunnon Töölöstä ja yksi hankki jopa telefaxin valmiiksi Helsinkiin. Kun sitten paikka ei ensimmäisellä kerralla auennutkaan alkaa hirveä parkuminen, joka johtaa muutaman kuukauden kuluttua puolueesta eroamiseen. Ja sitä ennen keskustelupalstalla naristaan, kun puoluejohto ei tue. Mistä näitä näin heikolla paineensietokyvyllä varustettuja ihmisiä tulee?
Kolmas ryhmä on ne, jotka luulevat että media pitää ottaa haltuun ja juuri he pystyvät sen tekemään. Blogeja kirjoitetaan joka päivä, vaikka mitään ei olisi sanottavaa. Facebook täytetään omilla liitetiedostoilla ja joka paikkaan työnnetään omaa kuvaa,jotta media huomaisi. Ja kun ei huomaa. Monilla on hirveä tarve kertoa kaikki pienetkin asiat mitä tekeeja missä liikkuu, vaikka arkinen ja tavallinen työ on vain sellaista,että siinä toimittaja ja kuvaaja ei aina seiso vieressä.
Mikä siinä Kari Lehtolan vastauksessa oli viisasta? Se, että politiikka ei ole vain pikavoittoja,vaan tylsiä kokouksia, pitkää puurtamista, paljon paperipinoja ja kylmää kahvia. Ja sitä, että elämään kuuluu myös odottaminen.
Mikä tuossa Lehtolan vastauksessa oli viisasta?
Olen ollut mukana politiikassa yli 11 vuotta ja mitä enemmän on ollut mukana, sitä enemmän olen ihmetellyt monia asioita niin omassa puolueessa kuin muissa puolueissa. Mutta myös yhtä asiaa. Se on sen viisauden puute, jota Lehtolassa oli tuossa tilanteessa. Aikamme suuret megatrendit ovat yksilöllisyys, emotionaalisuus, aikakriisi, auktoriteettien halveksiminen ja näkemysten sekoitus. Ne ovat myös asioita,jotka sotkevat politiikan realiteetit. Kaikissa poliittisissa puolueissa on erilaisia lajityyppejä. Meidän puolueessakin niitä on kolmenlaisia.
Ensiksi henkilöt,jotka ovat olleet mukana vuosikymmeniä ja sitten yhtäkkiä jossakin naksahtaa ja humpsis nämä ihmiset ovatkin huomanneet maksaneensa jäsenmaksua väärälle tilille. Myönnän, että puolueen vaihdon syynä voi olla aatteelliset syyt,mutta valitettava usein puhtaasti itsekkyys ja vanhenevalla ihmisellä kyvyttömyys nähdä, että oma aika alkaa olla ehtoopuolella. Jos sitä ei huomaa käy niinkuin Elvikselle tai edelliselle Paaville loppuvuosina. Kaikki muut huomasi, että parhaat laulut oli laulettu, mutta lavalle oli pakko vielä nousta.
Toinen ryhmä on kunta- ja eduskuntavaaleihin debyytin tekevät ehdokkaat,joilla ei ole mitään käsitystä, miten vaikeaa näihin paikkoihin voi olla mennä. Joku käy etukäteen katsomassa valtuustosalin tuolit, osa hankkii asunnon Töölöstä ja yksi hankki jopa telefaxin valmiiksi Helsinkiin. Kun sitten paikka ei ensimmäisellä kerralla auennutkaan alkaa hirveä parkuminen, joka johtaa muutaman kuukauden kuluttua puolueesta eroamiseen. Ja sitä ennen keskustelupalstalla naristaan, kun puoluejohto ei tue. Mistä näitä näin heikolla paineensietokyvyllä varustettuja ihmisiä tulee?
Kolmas ryhmä on ne, jotka luulevat että media pitää ottaa haltuun ja juuri he pystyvät sen tekemään. Blogeja kirjoitetaan joka päivä, vaikka mitään ei olisi sanottavaa. Facebook täytetään omilla liitetiedostoilla ja joka paikkaan työnnetään omaa kuvaa,jotta media huomaisi. Ja kun ei huomaa. Monilla on hirveä tarve kertoa kaikki pienetkin asiat mitä tekeeja missä liikkuu, vaikka arkinen ja tavallinen työ on vain sellaista,että siinä toimittaja ja kuvaaja ei aina seiso vieressä.
Mikä siinä Kari Lehtolan vastauksessa oli viisasta? Se, että politiikka ei ole vain pikavoittoja,vaan tylsiä kokouksia, pitkää puurtamista, paljon paperipinoja ja kylmää kahvia. Ja sitä, että elämään kuuluu myös odottaminen.
lauantai 5. marraskuuta 2011
MARRASKUUN JUHLAVIIKOT
Marraskuu on kuukausista se, jolloin kohdalleni osuu eniten juhlia. Kun syntymä,-nimi ja isänpäivä ovat yleensä puolentoista viikon sisällä marraskuun alussa, tietää se elämää juhlasta juhlaan. Pyhäinpäivä, joka on tänään muistuttaa poisnukkuneista hiljentää muistamaan elämän rajallisuutta. Marraskuulle mahtuu myös kirkkovuoden viimeinen sunnuntai ja usein myös adventtisunnuntai.
Marraskuu on toukokuun kanssa se kuukausi, jolloin kirkolliskokousväki suuntaa kulkunsa Suomen Turkuun. Vaikka kirkkoa pidetään riitelevänä ja toraisana paikkana, kirkolliskokouksessa pääasiassa ollaan sivistyneesti. On totta, että erilaisia mielipiteitä pidetään, kärjekkäitä kannanottoja sanotaan ja myös ylilyöntejä tapahtuu, mutta eikö näin ole myös muussa elämässä? Useimmiten samoihin kahvipöytiin mennään istuntojen jälkeen.
Tärkeä osa kirkolliskokoustyöskentelyä on valiokuntatyö, jossa olin tämän kauden yleisvaliokunta II:ssa, joka on ensi nelivuotiskaudella kirkolliskokouksen uusi tulevaisuusvaliokunta. Täytyy sanoa, että tällä kaudella tässä valiokunnassa on ollut miellyttävä työskennellä. Erilaisista ihmisistä, näkökulmista, herätysliikkeistä ja painotuksista huolimatta työskentely on ollut antoisaa. Olemme olleet rakentavasti eri mieltä ja vielä rakentavammin samaa mieltä.
Kirkolliskokousviikko on työntäyteinen, mutta ohjelmaan mahtuu aamumessut, hartaudet, yhteinen vierailu johonkin kohteeseen ja kirkolliskokouskauden päätösjuhla, joka neljä vuotta sitten osui puhuttelevaan tilanteeseen. Samana päivänä oli ollut Jokelan koulutragedia. Kirkolliskokouksessa myös urheillaan. Aamulenkit- ja kävelyt kuuluvat monen ohjelmaan. Samoin lentopallo monena aamuna ja jalkapallon ystävät kokoontuvat keskiviikkoaamuisin Impivaaran halliin perinteiseen kirkolliskokous-piispan pojat jalkapallo-otteluun.
Niihin otteluihin kuuluu myös minun urheilu-urani huippu. Piispa Erik Vikströmin eläkkeelle siirtymisen juhla-ottelussa ammuttu puhdas hattutemppu eli kolme maalia, jonka yksi maali oli piispa Wille Riekkisen syötöstä suoraan ilmasta ylänurkkaan! Sen lisäksi, että se oli komea maali, ymmärsin jotain siitä mitä on "teologinen konsensus ja pyhä yhteinen kristillinen usko"!
Marraskuu on toukokuun kanssa se kuukausi, jolloin kirkolliskokousväki suuntaa kulkunsa Suomen Turkuun. Vaikka kirkkoa pidetään riitelevänä ja toraisana paikkana, kirkolliskokouksessa pääasiassa ollaan sivistyneesti. On totta, että erilaisia mielipiteitä pidetään, kärjekkäitä kannanottoja sanotaan ja myös ylilyöntejä tapahtuu, mutta eikö näin ole myös muussa elämässä? Useimmiten samoihin kahvipöytiin mennään istuntojen jälkeen.
Tärkeä osa kirkolliskokoustyöskentelyä on valiokuntatyö, jossa olin tämän kauden yleisvaliokunta II:ssa, joka on ensi nelivuotiskaudella kirkolliskokouksen uusi tulevaisuusvaliokunta. Täytyy sanoa, että tällä kaudella tässä valiokunnassa on ollut miellyttävä työskennellä. Erilaisista ihmisistä, näkökulmista, herätysliikkeistä ja painotuksista huolimatta työskentely on ollut antoisaa. Olemme olleet rakentavasti eri mieltä ja vielä rakentavammin samaa mieltä.
Kirkolliskokousviikko on työntäyteinen, mutta ohjelmaan mahtuu aamumessut, hartaudet, yhteinen vierailu johonkin kohteeseen ja kirkolliskokouskauden päätösjuhla, joka neljä vuotta sitten osui puhuttelevaan tilanteeseen. Samana päivänä oli ollut Jokelan koulutragedia. Kirkolliskokouksessa myös urheillaan. Aamulenkit- ja kävelyt kuuluvat monen ohjelmaan. Samoin lentopallo monena aamuna ja jalkapallon ystävät kokoontuvat keskiviikkoaamuisin Impivaaran halliin perinteiseen kirkolliskokous-piispan pojat jalkapallo-otteluun.
Niihin otteluihin kuuluu myös minun urheilu-urani huippu. Piispa Erik Vikströmin eläkkeelle siirtymisen juhla-ottelussa ammuttu puhdas hattutemppu eli kolme maalia, jonka yksi maali oli piispa Wille Riekkisen syötöstä suoraan ilmasta ylänurkkaan! Sen lisäksi, että se oli komea maali, ymmärsin jotain siitä mitä on "teologinen konsensus ja pyhä yhteinen kristillinen usko"!
perjantai 28. lokakuuta 2011
KIRJAT MESSUILLA JA PALKINNOILLA
Minulla on edessäni moneen vuoteen ensimmäinen kerta, kun en ole Helsingin Kirjamessuilla mukana. Siksi on hyvä pohtia hetki kirjan merkitystä. Painetun kirjan kuolemaa on ennustettu, mutta voimme siirtää sen suosiolla vuosikymmenten päähän. Suomessa painetaan edelleen vuosittain tuhansia kirjoja, joista noin 80 % on tietokirjallisuutta ja loput kaunokirjallisuutta. Julkisuutta saa enemmän kaunokirjailijat, vaikka viime vuosina esimerkiksi mediassa tietokirjailijoiden asema on parantunut. Apurahoissa se ei vielä näy.
Yksi merkittävä osa kirjaa on kristillinen kirjallisuus, onhan tietokirjojen historiassa nimenomaan kristillisillä kirjoilla valtava merkitys. Viime vuosina julkaisukynnyksen helpottuessa, myös markkinoille pääsee kirjoja, joissa kustannustoimittajaa olisi tarvittu loppuhuipennuksessa. Mutta siitä huolimatta viime vuosina olen lukenut paljon melko tuntemattomien kirjoittajien teoksia, jossa he ovat tallentaneet esimerkiksi omaa elämänhistoriaa kansiin. Tällaiseen kirjoittamiseen tulisi kannustaa ja rohkaista.
Palkinnot ovat osa kirjan markkinointia. Finlandia palkinnot niin kauno- kuin tietokirjailijoille ovat tärkeitä myynnin edistäjiä monia muita kilpailuja unohtamatta. Myös kristillisellä kirjalla on oma Vuoden kristillinen kirja kilpailu. Myös sillä on ollut merkitystä muunmuassa pienille kustantajille ja monille uraansa aloittavile kirjailijoille. Kun itse pääsin 15 vuotta sitten toisen kirjani kanssa tuohon kisaan kymmenen joukkoon, oli sillä merkitystä nuorelle kirjailijalle, vaikka voittoa ei tullut ja lukijakisassakin jäin pronssista seuraavalle sijalle.
Tätä taustaa vasten tämän vuoden kristillisen kirjan kisassa hämmästyttää kaksi asiaa. Miksi kirjoja on vain kuusi kisassa ja miksi taas niin moni pieni kristillisen kirjan kustantaja on ohitettu? Niiden neljän kisasta puuttuvan joukkoon olisi mahtunut hyvin ihan oikeilta kristillisiltä kustantajilta neljä kirjaa. Sinänsä palkinnon voittaminen on yhden valitsijan käsissä ja taatusti vain hänen mielipiteensä, mutta monelle jo kisaan pääseminen olisi ollut tärkeä juttu.
Luulen, että tänä vuonna palkinnon valitseva Jari Sarasvuo valitsee Jaakko Heinimäen Cafekismuksen. Se ei olisi yllätys. Jos olen väärässä tai oikeassa, onnea silti voittajalle!
Yksi merkittävä osa kirjaa on kristillinen kirjallisuus, onhan tietokirjojen historiassa nimenomaan kristillisillä kirjoilla valtava merkitys. Viime vuosina julkaisukynnyksen helpottuessa, myös markkinoille pääsee kirjoja, joissa kustannustoimittajaa olisi tarvittu loppuhuipennuksessa. Mutta siitä huolimatta viime vuosina olen lukenut paljon melko tuntemattomien kirjoittajien teoksia, jossa he ovat tallentaneet esimerkiksi omaa elämänhistoriaa kansiin. Tällaiseen kirjoittamiseen tulisi kannustaa ja rohkaista.
Palkinnot ovat osa kirjan markkinointia. Finlandia palkinnot niin kauno- kuin tietokirjailijoille ovat tärkeitä myynnin edistäjiä monia muita kilpailuja unohtamatta. Myös kristillisellä kirjalla on oma Vuoden kristillinen kirja kilpailu. Myös sillä on ollut merkitystä muunmuassa pienille kustantajille ja monille uraansa aloittavile kirjailijoille. Kun itse pääsin 15 vuotta sitten toisen kirjani kanssa tuohon kisaan kymmenen joukkoon, oli sillä merkitystä nuorelle kirjailijalle, vaikka voittoa ei tullut ja lukijakisassakin jäin pronssista seuraavalle sijalle.
Tätä taustaa vasten tämän vuoden kristillisen kirjan kisassa hämmästyttää kaksi asiaa. Miksi kirjoja on vain kuusi kisassa ja miksi taas niin moni pieni kristillisen kirjan kustantaja on ohitettu? Niiden neljän kisasta puuttuvan joukkoon olisi mahtunut hyvin ihan oikeilta kristillisiltä kustantajilta neljä kirjaa. Sinänsä palkinnon voittaminen on yhden valitsijan käsissä ja taatusti vain hänen mielipiteensä, mutta monelle jo kisaan pääseminen olisi ollut tärkeä juttu.
Luulen, että tänä vuonna palkinnon valitseva Jari Sarasvuo valitsee Jaakko Heinimäen Cafekismuksen. Se ei olisi yllätys. Jos olen väärässä tai oikeassa, onnea silti voittajalle!
perjantai 14. lokakuuta 2011
Ohi on...198.Maanpuolustuskurssi...
Kotiuduin pari päivää sitten 198.Valtakunnalliselta Maanpuolustukurssilta. Monet sotkevat kurssin kertausharjoituksiin, vaikka kyse on aivan eri asiasta. 50:n vuoden aikana kursseja on järjestetty kahta vaille kaksisataa. Kun luki entisten kurssien nimilistoja huomasi päässeensä melkoisen kovaan seuraan. Kaikki kolme viimeistä presidenttiä ja sadat muut yhteiskunnan eri vaikuttajat ovat saaneet aikanaan kutsun kurssille. Kutsu lähtee mm. yrityksissä, mediassa, julkishallinnossa, kirkossa, puolustusvoimissa, koulutuksessa, kulttuurielämässä ja politiikassa vaikuttaville henkilöille.
Mikä tuossa kurssissa oli mielenkiintoista? Kaksi asiaa ainakin opin. Ensiksi sen miten vaikeaa on johtaa sellaista yritystä kuin Oy Valtio Ab. Toiseksi miten korkealla tasolla Suomessa on viranomaisten välinen yhteistyö. Kolmen ja puolen viikon kurssi tiivisti ja verkotti hyvin 49 osallistujaa. Tittelit jätettiin hattunaulakkoon ja jokainen päivä aloitettin jollakin hauskalla jutulla. Henki oli hyvä ja porukka sivistynyttä. Illanvietot hulppeita ja lopputodistus Herra Kenraalin allekirjoittama.
Kurssin hyviin puoliin kuului myös se, että järjestäjänä oli armeijan organisaatio. Se ei ollut simputusta ja sulkeisia, vaan erittäin hyvin toimivia järjestelyjä, aikataulussa pysymistä ja tilaisuuksien päättymistä juuri silloin, kun se oli merkitty ohjelmaan. Oli hyvä saada suorat ohjeet, miten toimitaan. Se oli vierasta vapaan sivistystyön rehtorille, jolle opetusalan viranomaisilta ei saa ohjeita pinsetilläkään. Lisäksi ruotu piti pojistaan ja tytöistään hyvää huolta. Kaksi päivää yhteismajoituksessa Upinniemessä opetti, että korvatulpat kannattaa pitää mukana.
Kurssin aikana nähtiin ja saatiin tietää miten paljon Suomessa tehdään työtä meidän turvallisuuden eteen. Maalla, merellä, rajoilla, ilmassa, maan alla ja kyber-todellisuudessa. Supot, Karhukoplat, Hornetit ja erikoisjoukot nähtiin. Ollos huoleton, poikas ja tyttös valveil on. Vaikka Suomi on monella tavalla turvallinen maa, globaalit ongelmat puskee joka puolelta sen verran vauhdilla päälle, että tarkkana pitää olla.
Mitä muuta kurssista jäi mieleen? Yksi asia pitää mainita. Yhtenä iltana oli kurssi-illanvietto ja siinä Talent-kisa, jossa jokaisesta ryhmästä odotettiin ohjelmia. Lupasin imitoida. Niinpä kolmen minuutin ajan kurssilla esiintyi Hjallis Harkimo, Eero Huovinen, Kimi Räikkönen ja Jörn Donner. Puolivillaisesti vedetty esitys toi Talent-voiton. Palkinnon saatuani jouduin esittämään vielä Paavo Väyrystä. Kaikkeen sitä poliitikko joutuukin?
Mikä tuossa kurssissa oli mielenkiintoista? Kaksi asiaa ainakin opin. Ensiksi sen miten vaikeaa on johtaa sellaista yritystä kuin Oy Valtio Ab. Toiseksi miten korkealla tasolla Suomessa on viranomaisten välinen yhteistyö. Kolmen ja puolen viikon kurssi tiivisti ja verkotti hyvin 49 osallistujaa. Tittelit jätettiin hattunaulakkoon ja jokainen päivä aloitettin jollakin hauskalla jutulla. Henki oli hyvä ja porukka sivistynyttä. Illanvietot hulppeita ja lopputodistus Herra Kenraalin allekirjoittama.
Kurssin hyviin puoliin kuului myös se, että järjestäjänä oli armeijan organisaatio. Se ei ollut simputusta ja sulkeisia, vaan erittäin hyvin toimivia järjestelyjä, aikataulussa pysymistä ja tilaisuuksien päättymistä juuri silloin, kun se oli merkitty ohjelmaan. Oli hyvä saada suorat ohjeet, miten toimitaan. Se oli vierasta vapaan sivistystyön rehtorille, jolle opetusalan viranomaisilta ei saa ohjeita pinsetilläkään. Lisäksi ruotu piti pojistaan ja tytöistään hyvää huolta. Kaksi päivää yhteismajoituksessa Upinniemessä opetti, että korvatulpat kannattaa pitää mukana.
Kurssin aikana nähtiin ja saatiin tietää miten paljon Suomessa tehdään työtä meidän turvallisuuden eteen. Maalla, merellä, rajoilla, ilmassa, maan alla ja kyber-todellisuudessa. Supot, Karhukoplat, Hornetit ja erikoisjoukot nähtiin. Ollos huoleton, poikas ja tyttös valveil on. Vaikka Suomi on monella tavalla turvallinen maa, globaalit ongelmat puskee joka puolelta sen verran vauhdilla päälle, että tarkkana pitää olla.
Mitä muuta kurssista jäi mieleen? Yksi asia pitää mainita. Yhtenä iltana oli kurssi-illanvietto ja siinä Talent-kisa, jossa jokaisesta ryhmästä odotettiin ohjelmia. Lupasin imitoida. Niinpä kolmen minuutin ajan kurssilla esiintyi Hjallis Harkimo, Eero Huovinen, Kimi Räikkönen ja Jörn Donner. Puolivillaisesti vedetty esitys toi Talent-voiton. Palkinnon saatuani jouduin esittämään vielä Paavo Väyrystä. Kaikkeen sitä poliitikko joutuukin?
lauantai 1. lokakuuta 2011
PITÄISIKÖHÄN EROTA PUOLUEESTA?
Puolueista erotaan ja puolueisiin liitytään. Kyse on kuin Helsingin rautatieasemasta, jossa ovi käy molempiin suuntiin. Näin on kaikissa puolueissa. Kun joku tavallinen ja tuntematon ihminen eroaa jostakin puolueesta, sillä ei pääse pääuutisiin. Mutta kun näkyvällä paikalla ollut eroaa puolueesta, se huomioidaan heti. Näin kävi nytkin, kun puolueemme pitkäaikainen luotettava vastuunkantaja Toimi Kankaanniemi erosi ja ilmoittautui sitoutumattomaksi. Joskus puolueesta lähtö kuitataan sanomalla, että "taso nousee molemmissa päissä". Näin ei käynyt Toimin kohdalla. Häntä olisi tarvittu.
Mutta mietin yleisellä tasolla politiikan tekemistä. Politiikkaan tulee paljon niitä, jotka uskovat pikavoittoihin. He pettyvät nopeasti ja lähtevät pois. Osa huomaa, että politiikka on tarpeellista, mutta ei sovi hänelle. Jotkut haluavat vaikuttaa muilla areenoilla. Muutamat vain väsyvät kokouksiin, riitoihin ja siihen, että yksin ei paljoa saa aikaan. Monet seuraavat politiikkaa, voivat olla jäseniä, äänestävät, mutta tyytyvät taustaosaan.
Mutta yhtä asiaa ihmettelen. Miksi niin monet luulevat, että politiikassa mennään vain minun ehdoilla ja että politiikassa on jaossa vain valitseminen hyvän ja pahan välillä. Politiikassa joudun jatkuvasti tekemään valintoja. Joudun kuuntelemaan muita ja miettimään valintoja eri vaihtoehtojen keskellä. Minulla on etuoikeus kunnioittaa myös niitä, joiden kanssa olen joissakin asioissa eri mieltä. Mutta mikään päätös ei demokratiassa voi syntyä vain minun näkemykseni perusteella, vaan meidän yhteisen näkemyksen perusteella. Politiikassa valitaan usein kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Olisi kiva valita vain hyviä asioita, mutta vastuunkantaminen on muutakin.
Vastuuta voi paeta, päättäjiä voi arvostella, puolueista voi erota, äänestämisen voi jättää väliin ja Kreikka-päätöksille voi nauraa. Silti jonkun pitää kantaa vastuuta, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja, silloinkin kun ne ovat vaikeita. Näitä ihmisiä tarvitaan nyt.
Mutta mietin yleisellä tasolla politiikan tekemistä. Politiikkaan tulee paljon niitä, jotka uskovat pikavoittoihin. He pettyvät nopeasti ja lähtevät pois. Osa huomaa, että politiikka on tarpeellista, mutta ei sovi hänelle. Jotkut haluavat vaikuttaa muilla areenoilla. Muutamat vain väsyvät kokouksiin, riitoihin ja siihen, että yksin ei paljoa saa aikaan. Monet seuraavat politiikkaa, voivat olla jäseniä, äänestävät, mutta tyytyvät taustaosaan.
Mutta yhtä asiaa ihmettelen. Miksi niin monet luulevat, että politiikassa mennään vain minun ehdoilla ja että politiikassa on jaossa vain valitseminen hyvän ja pahan välillä. Politiikassa joudun jatkuvasti tekemään valintoja. Joudun kuuntelemaan muita ja miettimään valintoja eri vaihtoehtojen keskellä. Minulla on etuoikeus kunnioittaa myös niitä, joiden kanssa olen joissakin asioissa eri mieltä. Mutta mikään päätös ei demokratiassa voi syntyä vain minun näkemykseni perusteella, vaan meidän yhteisen näkemyksen perusteella. Politiikassa valitaan usein kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Olisi kiva valita vain hyviä asioita, mutta vastuunkantaminen on muutakin.
Vastuuta voi paeta, päättäjiä voi arvostella, puolueista voi erota, äänestämisen voi jättää väliin ja Kreikka-päätöksille voi nauraa. Silti jonkun pitää kantaa vastuuta, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja, silloinkin kun ne ovat vaikeita. Näitä ihmisiä tarvitaan nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)