Presidentin vaalien ensimmäinen kierros on sen verran monta päivää takana, että sitä voi kommentoida ilman suurempaa tunnekuohua. Ennustin ehdokkaiden järjestyksen muuten oikein paitsi naisten järjestys lopussa oli väärinpäin.
Puhutaan heti hyvää kaikista ehdokkaista selän takana. Minusta he kaikki onnistuivat kohtuullisen erinomaisesti. Eläköön demokratia ja kansanvalta. He asettivat itsensä alttiiksi kritiikille, inttämiselle jopa pilkalle, mutta suoriutuivat tehtävästä hyvin.
Sensijaan ihmettelen. Ja moni muukin ihmetteli samaa asiaa. Silläkin uhalla, että joku sanomalehtiliitto tai mediayhdistys lähettää minulle kilon postia päivässä. Toimittajien tiettyä epä-älyllisyyttä ja jankuttavaa tasoa. Onko pakko puhua päälle? Voisiko antaa ehdokkaan sanoa lauseen loppuun? Voisitko vähän useammin kysyä myönteistä? Ja olisiko joku täysin uusi kysymys varastossa? Esimerkiksi Essayahilta voisi vielä kerran kysyä helluntaiseurakunnan kantaa luterilaisen kirkon naispappeuteen?
Ja samalla kaikilta luterilaisilta voisi kysyä ortodoksikirkon virkajärjestelyjä ja Valamon työntekijäsiirtoja, katoliset voisi kysyä metodisteilta, miten teillä alba ja stola laitetaan päälle ja vapaakirkolliset voi kysyä mennoniiteilta ja amisheilta, onko teillä sähköä tulossa tolppaan? Ja joku voisi kysyä näiltä toimittajilta, onko niitä yleisen teologian opintoja yhtään takana?
Useat toimittajat jankuttivat Soinilta ja Essayahilta aborttikantaa, katolista uskoa ja helluntalaista vakaumusta. Ja uskontoa ei saanut sotkea politiikkaan. Mikä oli lopputulos. Koko Suomen kansa sai kuulla raikasta ilosanomaa Kristuksesta ja uskosta. Suomalaisten käsitys helluntalaisista muuttui kymmenen kertaa paremmaksi, kun Sari iloisesti kertoi uskostaan hymyillen. Kun Timo Soini kertoi, että "kun mies kohtaa Kristuksen onhan se järisyttävä kokemus", se lause vastasi vähintään kymmentä miestapahtumaa!
Juuri tämän takia Matti Maunulle ja muille vastaaville toimittajille pitäisi nyt antaa Kirkon tiedonvälityspalkinto. Heidän kauttaan evankeliumi levisi ihanasti! Jos piispat ja papit vaikenevat, toimittaja-setä ja täti hoitaa asian kuntoon! Kiitos! Hallelujah!
Yksi tapa vähätellä on vähätellä, sitä että on ehdolla, vaikka ei ole mahdollisuutta päästä presidentiksi. On ihmeellistä, että kahdeksasta ehdokkaasta vain yksi valitaan.
Samat toimittajat, jotka nauravat Pohjois-Korean yhden ehdokkaan järjestelmälle, nauravat Suomen seitsemälle ehdokkaalle, jotka eivät pääse presidentiksi. Samat toimittajat, jotka arvostavat Vaclac Havelin vakaumusta ja aatetta, eivät voi arvostaa Pekka Haaviston ja Sari Essayahin vakaumusta ja aatetta. Samat toimittajat, jotka haluavat arvostaa Suomen vanhuksia, eivät arvosta 70 vuotiasta Paavo Lipposta. Samat toimittajat, joiden mielestä nuorille pitää antaa mahdollisuus, eivät näe mitään järkeä 35 vuotiaan Arhinmäen ehdokkuudelle. Samat toimittajat, jotka arvostavat Saamelaisten oikeutta omaan kieleen, eivät arvosta Eeva Biaudetin Suomen kielen taitoa. Samat toimittajat, jotka arvostavat Nelson Mandelaa siitä, että hän jaksoi odottaa montakymmentä vuotta presidentin virkaa, eivät antaisi presidentin virkaa Kokoomukselle,joka on odottanut 56 vuotta?
Mutta nyt toiselle kierrokselle. On kyllä pakko sanoa, että eivät suomalaiset taida osata keskustella. Kyllä tuo törky, joka nyt löyhkää sekä Niinistön että Haaviston päällä on kuvottavaa keskustelupalstoilla, facebookissa ja yleensä siellä, missä kukaan ei johda keskustelua, niinkuin normaalissa kokouksessa, jossa hyvä puheenjohtaja vihjaisee pysymään esityslistalla. Siis olimmeko me jonkun PISA tutkimuksen mukaan koulutettu sivistyskansa?
Mutta valitettavasti ns.uskovaiset ja kristityt eivät tässä ole yhtään parempia. Hehän pelkäävät vain yhtä asiaa. Sitä että Suomeen tulisi jumalaton hallitsija. Siksi Pekka Haavistosta yritetään tehdä paljon pahempaa kuin hän on ja Sauli Niinistöstä paljon uskovaisempaa kuin hän on. Nämä kristityt eivät tiedä historiasta yhtä asiaa. Jumala on aina Suurempi kuin jumalaton hallitsija ja sen takia Hän pahimmassa tapauksessa käyttää näitä jumalattomia hallitsijoita. Se on loukkaavaa.
Kekkosta pidettiin jumalattomana, mutta niin vain aluepolitiikkaa harrastettiin Kainuussa ja Kainuun ulkopuolella. Savonlinnakin sai oman lentokentän, joka ei sille kuuluisi. Hitler oli vielä pahempi ja huomaamatta laittoi Saksan moottoritiet kuntoon. Mutta pahin oli Herodes, joka rakensi Kesareaan ensimmäisen kunnon syväsataman, josta apostoli Paavalin oli hyvä lähteä laivalla viemään evankeliumin ilosanomaa, joka Suomeen tultua muuttui älä-sanomaksi.
Kyllä minä sen tiedän, että ehdokkailla on erilainen arvomaailma ja olisihän se kiva, jos presidenttiparin kohdalla voisi laulaa "mitä minun silmäni näkkee, niin harrasta hääväkkee...", mutta vielä tärkeämpi olisi saada presidentti, joka hoitaisi virkansa. Pekka Haavisto on fiksu, hyvin esiintyvä ja hänellä on ulkopoliittista kokemusta. Hänen julkiseen mollaamiseen en lähde.
Sauli Niinistöllä on omat heikkoudet, kuten minullakin ilmeisesti. Joku ehdotti Niinistön valintaa sen perusteella, että hän roikkui tolpassa Tsunamin aikana Thaimaassa. Minusta se ei riitä perusteluksi. Niinistöllä on iän, koulutuksen, työkokemuksen ja muiden avujen ohella mahdollisuus hoitaa Tasavallan Presidentin virkaa. Hänen arvomaailma on lähempänä minun arvomaailmaa. Siksi annan toisella kierroksella ääneni hänelle.
Kun hänellä kuitenkin on puutteita ja heikkouksia, niin toivon, että jos Herra antaa hänelle viran, antakoon myös järjen.
perjantai 27. tammikuuta 2012
maanantai 16. tammikuuta 2012
MISTÄ TÄMÄ LATISTAMISEN KULTTUURI TULEE?
Olen näiden presidentin vaalien aikana jälleen ihmetellyt yhtä yhteiskunnassamme olevaa asiaa. Nimittäin latistamisen, nitistämisen, vähättelyn ja nolaamisen kulttuuria. Epäilemme, halveksimme ja vähättelemme ja luulemme, että nyt olemme hyviä.
Toimittaja Heljä Walamies otti kantaa ilkeyteen vuosia sitten artikkelissa "Ilkeys sattuu" (ET toukokuu 2006): "Häijyys ei katso ikää, se vain muuttaa vuosien myötä muotoaan ja hioutuu harjoittelun myötä yhä terävämmäksi täsmäaseeksi. Ilkeilyn virtuoosi osaa ottaa selville uhrinsa arat kohdat". Siinähän on myös kyse mallioppimisesta, jota voidaan opettaa jo lapsille.
Tiedämme, että monilla lasten ja nuorten leireillä on jo vuosikymmeniä ollut leikkejä, jossa raja nolaamisen suhteen on ylitetty, mutta se on nähty vain nuoruuden ilmiönä. Mutta tänä päivänä monet viihdeohjelmat ovat täynnä tätä julkkisten ja erilaisten ihmisten julkista nolaamista, joka ei aina ole vain hyvää satiiria, vaan typeryyttä. Ja mistä nousee erilaisten keskustelupalstojen nimetön viha ja vähättely? Mistä muusta se kertoo kuin "kasvottomasta ahdistuksesta"?
Presidentin vaalien ehdokkaiden haastatteluissa pitää toimittajien tietysti olla kriittisiä ja puolueettomia, mutta mistä ihmeestä nousee tarve vähätellä esimerkiksi Timo Soinin katolista uskoa tai Sari Essayahin helluntalaista vakaumusta? Eikä edes YLE:n ja MTV3:n toimittajat ole olleet tästä vapaita.
Uskomattoman typeriä kysymyksiä on tehty uskonnosta. Jos uskontoa ei saa sotkea politiikkaan, miksi näitä kysymyksiä tehdään, kun heti näkee pelkällä yleisen teologian approlla, että toimittajan teologian tietämys on + - nolla-tasoa. Tai miksi Pekka Haavistoa pitää halveksia, vaikka olisi erilainen käsitys avioliitosta. Tätä nolaamista tehdään jatkuvasti kuvilla, kuvateksteillä ja piirroksilla. Poliitikot eivät enää pitkään aikaan ole olleet ainoita kohteita. Erilaiset etniset vähemmistöt saavat jatkuvasti osansa tästä nolaamisesta. Ja jo nyt on nähtävissä viihde ohjelmissa, että vanhukset ja vammaisetkaan eivät saa olla rauhassa.
Entä sitten kirkossa? Siellähän ollaan pyhityksessä pitemmällä. Kirjoitin pari vuotta sitten isolevikkiseen lehteen avoimen mielipidekirjoituksen, jota sai yhtä avoimesti arvioida ja kritisoida. Yksi henkilö laittoi minun tietämättäni omalle facebook sivulle linkin artikkelista vähätellen ja panetellen selän takana. Kirjoitukseen osallistui useita henkilöitä, mutta yksi lukija kopioi ja lähetti tekstiketjun minulle. Siitä oli mukava lukea, millä tavalla minua paneteltiin henkilönä ja vähäteltiin sanomistani. Se ei minua haitannut, koska en ole niin paha ja ilkeä kuin he väittivät, vaan vielä pahempi. Mutta mikä kirjoituksissa oli mielenkiintoista? Kirjoittajien ammatit.
Viestiketjun liikkeelle laittanut oli pappi ja tohtori, joka oli mainittu ehdokkaana piispan vaalissa. Muut kirjoittajat olivat mm. gospel-muusikkoja, kirkkoherroja, pappeja, kirjailijoita, hiippakuntien kasvatus- ja nuorisotyöntekijöitä ja sivistysjohtajia.
Mutta mistä tämä nitistämisen, vähättelyn, halveksimisen ja nolaamisen kulttuuri nousee? Miksi monien lehtien tekstiviestipalstat ovat täynnä vähättelyä, eikä kiitosta? Miksi kateus näyttää olevan suurena motiivina tässä vähättelyssä?
Terho Pursiaisen mukaan "taistelu vallasta nyky-yhteiskunnassa on ennen muuta taistelua maineesta. Kertomalla ihmisistä heistä tehdään joskus suur-miehiä ja naisia, toisinaan tuhotaan heidän mahdollisuutensa. Jotkut journalistit suorastaan ylpeilevät median kyvyllä ensin nostaa ja sitten kaataa oikkunsa mukaan julkisuuden suuruuksia."
Katsoin tänään Suomen Urheilugaalan, jossa upealla tavalla kannustettiin, annettiin tunnustusta ja kiitettiin niin vanhempia kuin nuorempia urheilijoita. Yksi lause jäi mieleen ja sen sanoi kolminkertainen Olympia-voittaja Pertti Karppinen. Häneltä kysyttiin miten hän seuraa nyt urheilua. Kerrottuaan seuraavansa useita lajeja hän sanoi jotenkin näin "on tärkeää, että me kaikki suomalaiset innostetaan noita nuoria..."
Mitä jos aloitetaan vastaliike tälle vähättelyn ja nolaamisen kulttuurille? Kehu ja kannusta vähintään kerran päivässä jotakin ihmistä. Mutta ei vain julkkiksia, vaan myös niitä arjen sankareita. He ovat niitä todellisia sankareita.
Toimittaja Heljä Walamies otti kantaa ilkeyteen vuosia sitten artikkelissa "Ilkeys sattuu" (ET toukokuu 2006): "Häijyys ei katso ikää, se vain muuttaa vuosien myötä muotoaan ja hioutuu harjoittelun myötä yhä terävämmäksi täsmäaseeksi. Ilkeilyn virtuoosi osaa ottaa selville uhrinsa arat kohdat". Siinähän on myös kyse mallioppimisesta, jota voidaan opettaa jo lapsille.
Tiedämme, että monilla lasten ja nuorten leireillä on jo vuosikymmeniä ollut leikkejä, jossa raja nolaamisen suhteen on ylitetty, mutta se on nähty vain nuoruuden ilmiönä. Mutta tänä päivänä monet viihdeohjelmat ovat täynnä tätä julkkisten ja erilaisten ihmisten julkista nolaamista, joka ei aina ole vain hyvää satiiria, vaan typeryyttä. Ja mistä nousee erilaisten keskustelupalstojen nimetön viha ja vähättely? Mistä muusta se kertoo kuin "kasvottomasta ahdistuksesta"?
Presidentin vaalien ehdokkaiden haastatteluissa pitää toimittajien tietysti olla kriittisiä ja puolueettomia, mutta mistä ihmeestä nousee tarve vähätellä esimerkiksi Timo Soinin katolista uskoa tai Sari Essayahin helluntalaista vakaumusta? Eikä edes YLE:n ja MTV3:n toimittajat ole olleet tästä vapaita.
Uskomattoman typeriä kysymyksiä on tehty uskonnosta. Jos uskontoa ei saa sotkea politiikkaan, miksi näitä kysymyksiä tehdään, kun heti näkee pelkällä yleisen teologian approlla, että toimittajan teologian tietämys on + - nolla-tasoa. Tai miksi Pekka Haavistoa pitää halveksia, vaikka olisi erilainen käsitys avioliitosta. Tätä nolaamista tehdään jatkuvasti kuvilla, kuvateksteillä ja piirroksilla. Poliitikot eivät enää pitkään aikaan ole olleet ainoita kohteita. Erilaiset etniset vähemmistöt saavat jatkuvasti osansa tästä nolaamisesta. Ja jo nyt on nähtävissä viihde ohjelmissa, että vanhukset ja vammaisetkaan eivät saa olla rauhassa.
Entä sitten kirkossa? Siellähän ollaan pyhityksessä pitemmällä. Kirjoitin pari vuotta sitten isolevikkiseen lehteen avoimen mielipidekirjoituksen, jota sai yhtä avoimesti arvioida ja kritisoida. Yksi henkilö laittoi minun tietämättäni omalle facebook sivulle linkin artikkelista vähätellen ja panetellen selän takana. Kirjoitukseen osallistui useita henkilöitä, mutta yksi lukija kopioi ja lähetti tekstiketjun minulle. Siitä oli mukava lukea, millä tavalla minua paneteltiin henkilönä ja vähäteltiin sanomistani. Se ei minua haitannut, koska en ole niin paha ja ilkeä kuin he väittivät, vaan vielä pahempi. Mutta mikä kirjoituksissa oli mielenkiintoista? Kirjoittajien ammatit.
Viestiketjun liikkeelle laittanut oli pappi ja tohtori, joka oli mainittu ehdokkaana piispan vaalissa. Muut kirjoittajat olivat mm. gospel-muusikkoja, kirkkoherroja, pappeja, kirjailijoita, hiippakuntien kasvatus- ja nuorisotyöntekijöitä ja sivistysjohtajia.
Mutta mistä tämä nitistämisen, vähättelyn, halveksimisen ja nolaamisen kulttuuri nousee? Miksi monien lehtien tekstiviestipalstat ovat täynnä vähättelyä, eikä kiitosta? Miksi kateus näyttää olevan suurena motiivina tässä vähättelyssä?
Terho Pursiaisen mukaan "taistelu vallasta nyky-yhteiskunnassa on ennen muuta taistelua maineesta. Kertomalla ihmisistä heistä tehdään joskus suur-miehiä ja naisia, toisinaan tuhotaan heidän mahdollisuutensa. Jotkut journalistit suorastaan ylpeilevät median kyvyllä ensin nostaa ja sitten kaataa oikkunsa mukaan julkisuuden suuruuksia."
Katsoin tänään Suomen Urheilugaalan, jossa upealla tavalla kannustettiin, annettiin tunnustusta ja kiitettiin niin vanhempia kuin nuorempia urheilijoita. Yksi lause jäi mieleen ja sen sanoi kolminkertainen Olympia-voittaja Pertti Karppinen. Häneltä kysyttiin miten hän seuraa nyt urheilua. Kerrottuaan seuraavansa useita lajeja hän sanoi jotenkin näin "on tärkeää, että me kaikki suomalaiset innostetaan noita nuoria..."
Mitä jos aloitetaan vastaliike tälle vähättelyn ja nolaamisen kulttuurille? Kehu ja kannusta vähintään kerran päivässä jotakin ihmistä. Mutta ei vain julkkiksia, vaan myös niitä arjen sankareita. He ovat niitä todellisia sankareita.
perjantai 30. joulukuuta 2011
UUDEN MAHDOLLISUUDEN FILOSOFIA
Vuoden vaihtumiseen liittyy monia asioita. Samalla kun tutkailemme menneitä, suuntaamme tulevaisuuteen. Kulunutta vuotta on sanottu monella tavalla myllerrysten vuodeksi. Se on nähty muun muassa eduskuntavaaleissa, hallituksen muodostamisessa, euroopan talousongelmissa ja arabimaiden kansannousussa. Lisäksi jokaisella ihmisellä on omassa elämässään ollut omia henkilökohtaisia myllerryksiä.
Yksi asia näissä myllerryksissä on mielenkiintoinen. Ihmisen halu hallita asioita. Media haluaa sanoa etukäteen lopputuloksen. Yksityinen ihminen haluaa olla varma asiasta. Yhteiskunta rakentaa turvallisuusverkkoa, jota kukaan ei yllätä. Ja sitten ei tarvita kuin yksi asia, niin olemme kaikki hämillämme. Ja kun kaikki ei toimi, tarvitaan heti syyllisiä. Ja jos ei muiden, niin ministerien vikaa se on ollut.
Koko elämämmehän rakentuu pitkälti erilaisille turvajärjestelyille. Ihminen itse ei edes huomaa, millainen turvaverkko hänen ympärillään on. Mutta mitä enemmän meidän ympärillä on erilaista varmistusta ja turvaverkkoa, sitä turvattomampia me olemme siitä huolimatta. Luonnon mullistukset ja myrskyt paljastavat, miten haavoittuvainen elämämme on ja miten helposti murtuva yhteiskunnan turvaverkko on.
Uutena vuotena edessämme on uusi tyhjä kalenteri, puhdas pöytä, avoin väylä ja uudet mahdollisuudet. Ihminen tarvitsee elämässään uusia avauksia ja aina uuden mahdollisuuden. Kerran väärin valittu, elämässä epäonnistuminen ja mikä tahansa moka ei tarkoita, etteikö voisi olla uutta mahdollisuutta. Tämän ajatuksen ja ajattelun pitäisi läpäistä myös yhteiskunnallista keskustelua.
Vuosia sitten jääkiekkoilija Jere Karalahti valittiin Suomen maajoukkueeseen, mutta huumeongelmien takia hänet pudotettiin heti joukkueesta. Vuosi myöhemmin valmentaja Hannu Aravirta valitsi hänet uudelleen joukkueeseen. Kun asiasta häneltä kysyttiin tiedotustilaisuudessa, hän vastasi "filosofiaani ei kuulu se, etteikö ihmiselle annettaisi uutta mahdollisuutta".
Uusi vuosi antaa meille uuden mahdollisuuden! Kiitos tästä vuodesta blogipalstalla. Hyvää ja siunattua Uutta vuotta 2012 kaikille!
Yksi asia näissä myllerryksissä on mielenkiintoinen. Ihmisen halu hallita asioita. Media haluaa sanoa etukäteen lopputuloksen. Yksityinen ihminen haluaa olla varma asiasta. Yhteiskunta rakentaa turvallisuusverkkoa, jota kukaan ei yllätä. Ja sitten ei tarvita kuin yksi asia, niin olemme kaikki hämillämme. Ja kun kaikki ei toimi, tarvitaan heti syyllisiä. Ja jos ei muiden, niin ministerien vikaa se on ollut.
Koko elämämmehän rakentuu pitkälti erilaisille turvajärjestelyille. Ihminen itse ei edes huomaa, millainen turvaverkko hänen ympärillään on. Mutta mitä enemmän meidän ympärillä on erilaista varmistusta ja turvaverkkoa, sitä turvattomampia me olemme siitä huolimatta. Luonnon mullistukset ja myrskyt paljastavat, miten haavoittuvainen elämämme on ja miten helposti murtuva yhteiskunnan turvaverkko on.
Uutena vuotena edessämme on uusi tyhjä kalenteri, puhdas pöytä, avoin väylä ja uudet mahdollisuudet. Ihminen tarvitsee elämässään uusia avauksia ja aina uuden mahdollisuuden. Kerran väärin valittu, elämässä epäonnistuminen ja mikä tahansa moka ei tarkoita, etteikö voisi olla uutta mahdollisuutta. Tämän ajatuksen ja ajattelun pitäisi läpäistä myös yhteiskunnallista keskustelua.
Vuosia sitten jääkiekkoilija Jere Karalahti valittiin Suomen maajoukkueeseen, mutta huumeongelmien takia hänet pudotettiin heti joukkueesta. Vuosi myöhemmin valmentaja Hannu Aravirta valitsi hänet uudelleen joukkueeseen. Kun asiasta häneltä kysyttiin tiedotustilaisuudessa, hän vastasi "filosofiaani ei kuulu se, etteikö ihmiselle annettaisi uutta mahdollisuutta".
Uusi vuosi antaa meille uuden mahdollisuuden! Kiitos tästä vuodesta blogipalstalla. Hyvää ja siunattua Uutta vuotta 2012 kaikille!
maanantai 12. joulukuuta 2011
SYYRIAA EI SAA UNOHTAA
Kävin pari kuukautta sitten läpi työhuoneessani vanhoja tavaroitani ja löysin yllättäen mielenkiintoisen esineen. Syyrian lipun. Olen sen jostakin Syyriasta hankkinut 1987-88, jolloin olin vuoden tuossa maassa YK:n rauhanturvajoukoissa. Syyrian lipun olemassa olon olin unohtanut, mutta en Syyriaa.
Syyria on siitäkin mielenkiintoinen maa, että se pitää sisällään useita Raamatussakin mainittuja paikkoja. Damasko on Paavalin historiaan liittyvä paikka ja Hama nimisestä kaupungistä puhuu jo Vanhan testamentin Aamos. Maaloulan kylässä puhutaan vielä Jeesuksen kotikieltä Arameaa ja Syyriassa on monien etnisten vähemmistöjen lisäksi edustettuna myös useita kristillisiä vähemmistökirkkoja, joihin itse myös tutustuin tuon vuoden aikana.
Yksi tämän vuoden kansainvälinen uutinen on ollut arabimaiden kansannousu. Tunisiasta, Egyptistä ja Libyasta on kirjoitettu niin paljon, että Syyrian kohdalla mielenkiinto uhkaa vähentyä. Vanhimman Syyriassa tunnetun Seemiläisen kansan Kanaanilaisten ja nykyisen 1945 itsenäistyneen valtion väliin mahtuu paljon vuosia ja valloittajia. Mutta myös paljon ihmiskunnan historiaa, mielenkiintoista kulttuuria ja sivistystä. Silti 1970 valtaan astunut Assadin Baath-puolueen dynastia on itseasiassa pienen vähemmistön joukko, joka on pitänyt vallassaan suurta enemmistöä, pojan jatkaessa vuonna 2000 isän johtajuutta. Kun muut puolueet on ollut kiellettyjä ja demokratiasta ei ole voinut puhua, on selvää että jossakin vaiheessa malja kuohuu yli.
26.1.2011 alkanut kansannousu toi kuitenkin tuon kansan kansainvälisen mielenkiinnon kohteeksi. Kansa alkoi vaatia demokratian lisäksi poliittisia vapauksia ja etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa. Seuraukset tiedämme, kun Bashar al Assadin johdolla tilanne vain paheni, eikä pieniä uudistuksia lukuunottamatta mitään tapahtunut.
Kansainvälinen reaktio on ollut vähintään oikeutettu. EU on kiristänyt talouspolitiikkaa, Arabiliitto erotti jäsenyydestä ja laittoi maan taloussaartoon, YK tuomitsi Syyrian toimet omia kansalaisia kohtaan rikoksena ihmisyyttä kohtaan ja ihmisoikeuskomissio puhuu jo sisällissodasta, jossa varovaisten arvioiden mukaan jo 4000-5000 ihmistä on kuollut ja satojen tuhansien ja miljoonien Syyrialaisten tilanne on vain pahentunut.
Maailmassa kriisejä on niin paljon, että ei millään jaksaisi innostua aina johonkin uuteen. Mikään ei ole niin vanha uutinen, kuin Libyan vallanvaihto tai Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Nyt kun Eurooppa keskustelee taloudesta ja Suomi sen lisäksi uudesta tasavallan presidentistä, on vaara että Syyrian kansannousu unohtuu. Syyriaa ja Syyrian lippua ei saa unohtaa.
Syyrian pääkaupunki Damasco sijaitsee 690 metriä merenpinnan yläpuolella. Sitä pidetään maailman vanhimpana asuttuna kaupunkina. Sen läpi virtaavat vedet ovat kauniita. Ei ihme, että Koraanissa sanotaan: "Jos paratiisi olisi maailmassa, se olisi Damascossa"!
Nyt paratiisi ei ole Damascossa eikä Syyriassa. Siksi Syyriaa ja Syyrian ihmistä ei saa unohtaa!
Syyria on siitäkin mielenkiintoinen maa, että se pitää sisällään useita Raamatussakin mainittuja paikkoja. Damasko on Paavalin historiaan liittyvä paikka ja Hama nimisestä kaupungistä puhuu jo Vanhan testamentin Aamos. Maaloulan kylässä puhutaan vielä Jeesuksen kotikieltä Arameaa ja Syyriassa on monien etnisten vähemmistöjen lisäksi edustettuna myös useita kristillisiä vähemmistökirkkoja, joihin itse myös tutustuin tuon vuoden aikana.
Yksi tämän vuoden kansainvälinen uutinen on ollut arabimaiden kansannousu. Tunisiasta, Egyptistä ja Libyasta on kirjoitettu niin paljon, että Syyrian kohdalla mielenkiinto uhkaa vähentyä. Vanhimman Syyriassa tunnetun Seemiläisen kansan Kanaanilaisten ja nykyisen 1945 itsenäistyneen valtion väliin mahtuu paljon vuosia ja valloittajia. Mutta myös paljon ihmiskunnan historiaa, mielenkiintoista kulttuuria ja sivistystä. Silti 1970 valtaan astunut Assadin Baath-puolueen dynastia on itseasiassa pienen vähemmistön joukko, joka on pitänyt vallassaan suurta enemmistöä, pojan jatkaessa vuonna 2000 isän johtajuutta. Kun muut puolueet on ollut kiellettyjä ja demokratiasta ei ole voinut puhua, on selvää että jossakin vaiheessa malja kuohuu yli.
26.1.2011 alkanut kansannousu toi kuitenkin tuon kansan kansainvälisen mielenkiinnon kohteeksi. Kansa alkoi vaatia demokratian lisäksi poliittisia vapauksia ja etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa. Seuraukset tiedämme, kun Bashar al Assadin johdolla tilanne vain paheni, eikä pieniä uudistuksia lukuunottamatta mitään tapahtunut.
Kansainvälinen reaktio on ollut vähintään oikeutettu. EU on kiristänyt talouspolitiikkaa, Arabiliitto erotti jäsenyydestä ja laittoi maan taloussaartoon, YK tuomitsi Syyrian toimet omia kansalaisia kohtaan rikoksena ihmisyyttä kohtaan ja ihmisoikeuskomissio puhuu jo sisällissodasta, jossa varovaisten arvioiden mukaan jo 4000-5000 ihmistä on kuollut ja satojen tuhansien ja miljoonien Syyrialaisten tilanne on vain pahentunut.
Maailmassa kriisejä on niin paljon, että ei millään jaksaisi innostua aina johonkin uuteen. Mikään ei ole niin vanha uutinen, kuin Libyan vallanvaihto tai Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Nyt kun Eurooppa keskustelee taloudesta ja Suomi sen lisäksi uudesta tasavallan presidentistä, on vaara että Syyrian kansannousu unohtuu. Syyriaa ja Syyrian lippua ei saa unohtaa.
Syyrian pääkaupunki Damasco sijaitsee 690 metriä merenpinnan yläpuolella. Sitä pidetään maailman vanhimpana asuttuna kaupunkina. Sen läpi virtaavat vedet ovat kauniita. Ei ihme, että Koraanissa sanotaan: "Jos paratiisi olisi maailmassa, se olisi Damascossa"!
Nyt paratiisi ei ole Damascossa eikä Syyriassa. Siksi Syyriaa ja Syyrian ihmistä ei saa unohtaa!
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
RAHAT POIS LÄHETYSTYÖLTÄ !!!
Tämän päivän kirkollinen uutinen, joka läpäisi uutiskynnyksen heti, tuli kotiseurakunnastani Savonlinna-Säämingistä. Heti pitää sanoa, että en ole ollut päätöstä tekemässä. Savonlinna-Säämingin seurakunta on päättänyt lisätä lähetysmäärärahoja juuri niille kirkon virallisille lähetysjärjestöille, joilta Helsingin ja Vantaan seurakunnat poistivat rahat. Kotimaa uutisoi asian heti, että Suomen Lähetysseuralta otettiin pois.
Miksi pidin päätöstä hyvänä? Se oli ennenkaikkea symbolinen ele niille lähetysjärjestöille, lähetystyöntekijöille ja tavallisille kristityille, jotka työtä tukevat. Ette ole yksin. Työnne on tärkeää. Jatkakaa vaikeuksista huolimatta. Kyse ei ole Lähetysseuran vastaisuudesta. Olen itse tukenut Suomen Lähetysseuran Israelin lähetystyötä kymmeniä vuosia ja aion tukea edelleen. Ja jos kolehti osuu kohdalle Lähetysseuran kohdalla, laitan rahaa siihenkin.
Olen asunut ulkomailla yli kolme vuotta ja vieraillut kymmenissä maissa, joissa suomalaiset ns. "pienet lähetysjärjestöt" tekevät työtä. Olen tavannut lähettejä, tutustunut työmuotoihin ja nähnyt mitä nämä järjestöt oikeasti tekevät. Lukenut lähettien kirjeitä, seurannut heidän työtään ja kuunnellut mitä he kertovat. Siis SLEY, Kansanlähetys, Kylväjä ja Sanansaattajat. Olen tutustunut myös ns. kirkon ulkopuolisiin lähetysjärjestöihin kuten Patmoksen työhön. Mitä he tekevät näissä kohdemaissaan, siitä on naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen kaukana.
Olen nähdyt slummissa, mitä työtä tehdään slumminuorten keskuudessa. Mitä lastenkodeissa, kehitysvammaisten, heikommassa asemassa olevien naisten keskuudessa tehdään. Eräässä orpolasten lastenkodissa näin sitä rakkautta, jonka vain Kristus voi antaa. Yhdessä kehitysvammaisten kodissa vammaiset olivat istuneet apaattisesti paikallaan. Vaatteita ei vaihdettu. Ruoka heitettiin lattialle ja hoito oli ala-arvoista. Kun näin tämän kehitysvammaisten kodin uuden tilanteen, jossa hoitajat rakastivat näitä ihmisiä, itkin. Osa näistä läheteistä työskentelee sellaisissa maissa, joissa heidän oma turvallisuus on koko ajan vaarassa, silti he auttavat kärsiviä lähimmäisiä ja kertovat hyvää sanomaa Jeesuksesta. Juuri tällaista työtä tulisi nyt tukea.
Kristillisellä kirkolla menee aina silloin hyvin, kun sillä menee huonosti. Lähetysjärjestöiltä pois otetut rahat eivät kaada Kristuksen kirkkoa. Suomen luterilainen kirkko on edelleen rikas. Siinä rikkaudessaan se on pöhöttynyt ja välillä niin tunkkainen, että siitä on kaukana vapauden henki. Se on keskittynyt enemmän rakennuksiin, asemaansa yhteiskunnassa ja median kanssa lirkutteluun.
Yksityinen kristitty, seurakunta, lähetysjärjestö ja kirkko kestää ihan mitä tahansa, mutta ei hyviä aikoja. Siksi parasta mitä meillä voi olla, on se, että meillä menee huonosti.
Silloin kaikki on hyvin. Silloin pitää huutaa Jumalaa avuksi!
Miksi pidin päätöstä hyvänä? Se oli ennenkaikkea symbolinen ele niille lähetysjärjestöille, lähetystyöntekijöille ja tavallisille kristityille, jotka työtä tukevat. Ette ole yksin. Työnne on tärkeää. Jatkakaa vaikeuksista huolimatta. Kyse ei ole Lähetysseuran vastaisuudesta. Olen itse tukenut Suomen Lähetysseuran Israelin lähetystyötä kymmeniä vuosia ja aion tukea edelleen. Ja jos kolehti osuu kohdalle Lähetysseuran kohdalla, laitan rahaa siihenkin.
Olen asunut ulkomailla yli kolme vuotta ja vieraillut kymmenissä maissa, joissa suomalaiset ns. "pienet lähetysjärjestöt" tekevät työtä. Olen tavannut lähettejä, tutustunut työmuotoihin ja nähnyt mitä nämä järjestöt oikeasti tekevät. Lukenut lähettien kirjeitä, seurannut heidän työtään ja kuunnellut mitä he kertovat. Siis SLEY, Kansanlähetys, Kylväjä ja Sanansaattajat. Olen tutustunut myös ns. kirkon ulkopuolisiin lähetysjärjestöihin kuten Patmoksen työhön. Mitä he tekevät näissä kohdemaissaan, siitä on naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen kaukana.
Olen nähdyt slummissa, mitä työtä tehdään slumminuorten keskuudessa. Mitä lastenkodeissa, kehitysvammaisten, heikommassa asemassa olevien naisten keskuudessa tehdään. Eräässä orpolasten lastenkodissa näin sitä rakkautta, jonka vain Kristus voi antaa. Yhdessä kehitysvammaisten kodissa vammaiset olivat istuneet apaattisesti paikallaan. Vaatteita ei vaihdettu. Ruoka heitettiin lattialle ja hoito oli ala-arvoista. Kun näin tämän kehitysvammaisten kodin uuden tilanteen, jossa hoitajat rakastivat näitä ihmisiä, itkin. Osa näistä läheteistä työskentelee sellaisissa maissa, joissa heidän oma turvallisuus on koko ajan vaarassa, silti he auttavat kärsiviä lähimmäisiä ja kertovat hyvää sanomaa Jeesuksesta. Juuri tällaista työtä tulisi nyt tukea.
Kristillisellä kirkolla menee aina silloin hyvin, kun sillä menee huonosti. Lähetysjärjestöiltä pois otetut rahat eivät kaada Kristuksen kirkkoa. Suomen luterilainen kirkko on edelleen rikas. Siinä rikkaudessaan se on pöhöttynyt ja välillä niin tunkkainen, että siitä on kaukana vapauden henki. Se on keskittynyt enemmän rakennuksiin, asemaansa yhteiskunnassa ja median kanssa lirkutteluun.
Yksityinen kristitty, seurakunta, lähetysjärjestö ja kirkko kestää ihan mitä tahansa, mutta ei hyviä aikoja. Siksi parasta mitä meillä voi olla, on se, että meillä menee huonosti.
Silloin kaikki on hyvin. Silloin pitää huutaa Jumalaa avuksi!
torstai 17. marraskuuta 2011
PIKAVOITOLLA MINISTERIKSI
Tapasin vuosia sitten Kari Lehtolan, tuon Estonia onnettomuuden jälkeen suuren yleisön tuntemaksi tulleen suuronnettomuus tutkijalautakunnan puheenjohtajan. Pyysin hänet opistolle puhumaan miesten päiville, jonne hän tulikin. Kari Lehtola on puoluetaustaltaan demari. Arvostin häntä ennen tapaamista ja tapaamisen jälkeen arvostan vielä enemmän. Hain hänet Savonlinnan lentokentältä ja Savonlinnan Työväentalon kohdalla sanoin, että "tuossa talossa on sinun tovereita..." Siihen silloin yli 60 vuotias Lehtola sanoi: "Minulla ei ole mahdollisuutta päästä kaupunginhallitukseen, sillä olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin työväentalon narikassa..."
Mikä tuossa Lehtolan vastauksessa oli viisasta?
Olen ollut mukana politiikassa yli 11 vuotta ja mitä enemmän on ollut mukana, sitä enemmän olen ihmetellyt monia asioita niin omassa puolueessa kuin muissa puolueissa. Mutta myös yhtä asiaa. Se on sen viisauden puute, jota Lehtolassa oli tuossa tilanteessa. Aikamme suuret megatrendit ovat yksilöllisyys, emotionaalisuus, aikakriisi, auktoriteettien halveksiminen ja näkemysten sekoitus. Ne ovat myös asioita,jotka sotkevat politiikan realiteetit. Kaikissa poliittisissa puolueissa on erilaisia lajityyppejä. Meidän puolueessakin niitä on kolmenlaisia.
Ensiksi henkilöt,jotka ovat olleet mukana vuosikymmeniä ja sitten yhtäkkiä jossakin naksahtaa ja humpsis nämä ihmiset ovatkin huomanneet maksaneensa jäsenmaksua väärälle tilille. Myönnän, että puolueen vaihdon syynä voi olla aatteelliset syyt,mutta valitettava usein puhtaasti itsekkyys ja vanhenevalla ihmisellä kyvyttömyys nähdä, että oma aika alkaa olla ehtoopuolella. Jos sitä ei huomaa käy niinkuin Elvikselle tai edelliselle Paaville loppuvuosina. Kaikki muut huomasi, että parhaat laulut oli laulettu, mutta lavalle oli pakko vielä nousta.
Toinen ryhmä on kunta- ja eduskuntavaaleihin debyytin tekevät ehdokkaat,joilla ei ole mitään käsitystä, miten vaikeaa näihin paikkoihin voi olla mennä. Joku käy etukäteen katsomassa valtuustosalin tuolit, osa hankkii asunnon Töölöstä ja yksi hankki jopa telefaxin valmiiksi Helsinkiin. Kun sitten paikka ei ensimmäisellä kerralla auennutkaan alkaa hirveä parkuminen, joka johtaa muutaman kuukauden kuluttua puolueesta eroamiseen. Ja sitä ennen keskustelupalstalla naristaan, kun puoluejohto ei tue. Mistä näitä näin heikolla paineensietokyvyllä varustettuja ihmisiä tulee?
Kolmas ryhmä on ne, jotka luulevat että media pitää ottaa haltuun ja juuri he pystyvät sen tekemään. Blogeja kirjoitetaan joka päivä, vaikka mitään ei olisi sanottavaa. Facebook täytetään omilla liitetiedostoilla ja joka paikkaan työnnetään omaa kuvaa,jotta media huomaisi. Ja kun ei huomaa. Monilla on hirveä tarve kertoa kaikki pienetkin asiat mitä tekeeja missä liikkuu, vaikka arkinen ja tavallinen työ on vain sellaista,että siinä toimittaja ja kuvaaja ei aina seiso vieressä.
Mikä siinä Kari Lehtolan vastauksessa oli viisasta? Se, että politiikka ei ole vain pikavoittoja,vaan tylsiä kokouksia, pitkää puurtamista, paljon paperipinoja ja kylmää kahvia. Ja sitä, että elämään kuuluu myös odottaminen.
Mikä tuossa Lehtolan vastauksessa oli viisasta?
Olen ollut mukana politiikassa yli 11 vuotta ja mitä enemmän on ollut mukana, sitä enemmän olen ihmetellyt monia asioita niin omassa puolueessa kuin muissa puolueissa. Mutta myös yhtä asiaa. Se on sen viisauden puute, jota Lehtolassa oli tuossa tilanteessa. Aikamme suuret megatrendit ovat yksilöllisyys, emotionaalisuus, aikakriisi, auktoriteettien halveksiminen ja näkemysten sekoitus. Ne ovat myös asioita,jotka sotkevat politiikan realiteetit. Kaikissa poliittisissa puolueissa on erilaisia lajityyppejä. Meidän puolueessakin niitä on kolmenlaisia.
Ensiksi henkilöt,jotka ovat olleet mukana vuosikymmeniä ja sitten yhtäkkiä jossakin naksahtaa ja humpsis nämä ihmiset ovatkin huomanneet maksaneensa jäsenmaksua väärälle tilille. Myönnän, että puolueen vaihdon syynä voi olla aatteelliset syyt,mutta valitettava usein puhtaasti itsekkyys ja vanhenevalla ihmisellä kyvyttömyys nähdä, että oma aika alkaa olla ehtoopuolella. Jos sitä ei huomaa käy niinkuin Elvikselle tai edelliselle Paaville loppuvuosina. Kaikki muut huomasi, että parhaat laulut oli laulettu, mutta lavalle oli pakko vielä nousta.
Toinen ryhmä on kunta- ja eduskuntavaaleihin debyytin tekevät ehdokkaat,joilla ei ole mitään käsitystä, miten vaikeaa näihin paikkoihin voi olla mennä. Joku käy etukäteen katsomassa valtuustosalin tuolit, osa hankkii asunnon Töölöstä ja yksi hankki jopa telefaxin valmiiksi Helsinkiin. Kun sitten paikka ei ensimmäisellä kerralla auennutkaan alkaa hirveä parkuminen, joka johtaa muutaman kuukauden kuluttua puolueesta eroamiseen. Ja sitä ennen keskustelupalstalla naristaan, kun puoluejohto ei tue. Mistä näitä näin heikolla paineensietokyvyllä varustettuja ihmisiä tulee?
Kolmas ryhmä on ne, jotka luulevat että media pitää ottaa haltuun ja juuri he pystyvät sen tekemään. Blogeja kirjoitetaan joka päivä, vaikka mitään ei olisi sanottavaa. Facebook täytetään omilla liitetiedostoilla ja joka paikkaan työnnetään omaa kuvaa,jotta media huomaisi. Ja kun ei huomaa. Monilla on hirveä tarve kertoa kaikki pienetkin asiat mitä tekeeja missä liikkuu, vaikka arkinen ja tavallinen työ on vain sellaista,että siinä toimittaja ja kuvaaja ei aina seiso vieressä.
Mikä siinä Kari Lehtolan vastauksessa oli viisasta? Se, että politiikka ei ole vain pikavoittoja,vaan tylsiä kokouksia, pitkää puurtamista, paljon paperipinoja ja kylmää kahvia. Ja sitä, että elämään kuuluu myös odottaminen.
lauantai 5. marraskuuta 2011
MARRASKUUN JUHLAVIIKOT
Marraskuu on kuukausista se, jolloin kohdalleni osuu eniten juhlia. Kun syntymä,-nimi ja isänpäivä ovat yleensä puolentoista viikon sisällä marraskuun alussa, tietää se elämää juhlasta juhlaan. Pyhäinpäivä, joka on tänään muistuttaa poisnukkuneista hiljentää muistamaan elämän rajallisuutta. Marraskuulle mahtuu myös kirkkovuoden viimeinen sunnuntai ja usein myös adventtisunnuntai.
Marraskuu on toukokuun kanssa se kuukausi, jolloin kirkolliskokousväki suuntaa kulkunsa Suomen Turkuun. Vaikka kirkkoa pidetään riitelevänä ja toraisana paikkana, kirkolliskokouksessa pääasiassa ollaan sivistyneesti. On totta, että erilaisia mielipiteitä pidetään, kärjekkäitä kannanottoja sanotaan ja myös ylilyöntejä tapahtuu, mutta eikö näin ole myös muussa elämässä? Useimmiten samoihin kahvipöytiin mennään istuntojen jälkeen.
Tärkeä osa kirkolliskokoustyöskentelyä on valiokuntatyö, jossa olin tämän kauden yleisvaliokunta II:ssa, joka on ensi nelivuotiskaudella kirkolliskokouksen uusi tulevaisuusvaliokunta. Täytyy sanoa, että tällä kaudella tässä valiokunnassa on ollut miellyttävä työskennellä. Erilaisista ihmisistä, näkökulmista, herätysliikkeistä ja painotuksista huolimatta työskentely on ollut antoisaa. Olemme olleet rakentavasti eri mieltä ja vielä rakentavammin samaa mieltä.
Kirkolliskokousviikko on työntäyteinen, mutta ohjelmaan mahtuu aamumessut, hartaudet, yhteinen vierailu johonkin kohteeseen ja kirkolliskokouskauden päätösjuhla, joka neljä vuotta sitten osui puhuttelevaan tilanteeseen. Samana päivänä oli ollut Jokelan koulutragedia. Kirkolliskokouksessa myös urheillaan. Aamulenkit- ja kävelyt kuuluvat monen ohjelmaan. Samoin lentopallo monena aamuna ja jalkapallon ystävät kokoontuvat keskiviikkoaamuisin Impivaaran halliin perinteiseen kirkolliskokous-piispan pojat jalkapallo-otteluun.
Niihin otteluihin kuuluu myös minun urheilu-urani huippu. Piispa Erik Vikströmin eläkkeelle siirtymisen juhla-ottelussa ammuttu puhdas hattutemppu eli kolme maalia, jonka yksi maali oli piispa Wille Riekkisen syötöstä suoraan ilmasta ylänurkkaan! Sen lisäksi, että se oli komea maali, ymmärsin jotain siitä mitä on "teologinen konsensus ja pyhä yhteinen kristillinen usko"!
Marraskuu on toukokuun kanssa se kuukausi, jolloin kirkolliskokousväki suuntaa kulkunsa Suomen Turkuun. Vaikka kirkkoa pidetään riitelevänä ja toraisana paikkana, kirkolliskokouksessa pääasiassa ollaan sivistyneesti. On totta, että erilaisia mielipiteitä pidetään, kärjekkäitä kannanottoja sanotaan ja myös ylilyöntejä tapahtuu, mutta eikö näin ole myös muussa elämässä? Useimmiten samoihin kahvipöytiin mennään istuntojen jälkeen.
Tärkeä osa kirkolliskokoustyöskentelyä on valiokuntatyö, jossa olin tämän kauden yleisvaliokunta II:ssa, joka on ensi nelivuotiskaudella kirkolliskokouksen uusi tulevaisuusvaliokunta. Täytyy sanoa, että tällä kaudella tässä valiokunnassa on ollut miellyttävä työskennellä. Erilaisista ihmisistä, näkökulmista, herätysliikkeistä ja painotuksista huolimatta työskentely on ollut antoisaa. Olemme olleet rakentavasti eri mieltä ja vielä rakentavammin samaa mieltä.
Kirkolliskokousviikko on työntäyteinen, mutta ohjelmaan mahtuu aamumessut, hartaudet, yhteinen vierailu johonkin kohteeseen ja kirkolliskokouskauden päätösjuhla, joka neljä vuotta sitten osui puhuttelevaan tilanteeseen. Samana päivänä oli ollut Jokelan koulutragedia. Kirkolliskokouksessa myös urheillaan. Aamulenkit- ja kävelyt kuuluvat monen ohjelmaan. Samoin lentopallo monena aamuna ja jalkapallon ystävät kokoontuvat keskiviikkoaamuisin Impivaaran halliin perinteiseen kirkolliskokous-piispan pojat jalkapallo-otteluun.
Niihin otteluihin kuuluu myös minun urheilu-urani huippu. Piispa Erik Vikströmin eläkkeelle siirtymisen juhla-ottelussa ammuttu puhdas hattutemppu eli kolme maalia, jonka yksi maali oli piispa Wille Riekkisen syötöstä suoraan ilmasta ylänurkkaan! Sen lisäksi, että se oli komea maali, ymmärsin jotain siitä mitä on "teologinen konsensus ja pyhä yhteinen kristillinen usko"!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)