HAUSKAA, MUTTA EI HÄVETÄ YHTÄÄN!

Olen viime päivinä miettinyt yhtä ajatusta, jonka Suomen Kuvalehden päätoimitttaja Tapani Ruokanen kirjoitti kuusi vuotta sitten lehtensä pääsiäisnumerossa (2006). Ruokanen otti voimakkkaasti kantaa häpeättömyyden nousuun ja kirjoitti: "Suomi elää korkeammalla aineellisen hyvinvoinnin tasolla kuin koskaan. Entä henkisesti? Häpeättömyyden kulttuuri kasvaa. Ihmisten on tunnistettava rajansa, ennen kuin millään ei ole mitään väliä."

Piti ihan tarkistaa, että oliko tuo teksti kuuden vuoden takaa vai tänä vuonna kirjoitettu? Asia ei ole kuitenkaan päivääkään vanhentunut.

Mitä häpeättömyys merkitsee? Olemmeko huomanneet, että me emme enää edes häpeä. Meitähän ei ole saanut pitkään aikaan syyllistää, mutta häpeä on eri asia. Eilen tuli julkisuuteen uutinen, että Tasavallan Presidentin puolisosta Pentti Arajärvestä näytetty kuvapätkä, jossa hän olisi tirkistellyt pitempään Tanskan prinsessan vakoaukkoa olisikin ollut vääristely, jossa kuvapätkää olisi manipuloitu. Ja juuri kun olimme nauraneet asialle.

Muttä häpeättömyys on myös muita konkreettisesti asioita. Me ahdehdimme, valehtelemme, vääristelemme, himoitsemme lähimmäisen omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Puhumme toisistamme pahaa emmekä ole enää pitkään aikaan kunnioittaneet kymmenen käskyn periaatteita. Pinnallinen pikakultuuri vie meitä kuin pässiä narusta. Eikä meitä hävetä yhtään.

Mutta mitä sen häpeättömyyden takana on? Onko yhtenä syynä se, minkä kirjailija Jukka Kemppinen esitti Parnasso lehdessä (kevät 2006): "Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksia". Älä nyt väitä, että pyrkisin saamaan kaikki opiskelemaan teologiaa tai uskomaan. Voit olla vapaasti ateisti tai agnostikko, kristitty tai pingviinikko, mutta onko niin, että teologisen sivistyksen puute riivaa meitä?

Se näkyy monessa asiassa. Vielä vanhemmilla sukupolvilla olivat perustiedot kristinuskosta ja teologiasta kohtuulliset. Huomasin tämän yli 20 vuotta sitten YK:n rauhanturvajoukoissa suomalaisten sotilaiden kohdalla. Vanhemmat kapiaiset - vaikka olivat millaisia juntturoita - hallitsivat perusasiat kristinuskosta, kun taas nuoremmilla kirkot, moskeijat ja synagoogat sekä niiden opetukset menivät täydellisesti sekaisin. Väitän, että tänä päivänä tilanne ei ole yhtään parempi.

Muutaman vuotta sitten ministeri Erkki Tuomioja epäili teologisen tiedekunnan tarpeellisuutta yliopistossa. Se oli tietokirjailija Tuomiojalta muuten hyvä ehdotus, mutta teologia on yliopiston perustajajäsen. Samanlaista tietotasoa näkee viikoittain lehtien ja yleensä median sivuilla. Toimittajat, jotka uutisoinnissa yleensä pystyvät keskinkertaiseen wikipedia-journalismiin, paljastavat kommenteissaan teologisen tietämyksen ohuuden. Kun nykyään kaikki ovat kaikkien alojen asiantuntijoita, ei tarvita erikseen erityisasiantuntijoita.

Mutta mitä Ruokanen vielä jatkoi kirjoituksessaan? "Suomalaisten täytyy pitää rajansa. Elämän pyhyyden kadotessa häpeättömyys muuttuu tuhoisaksi." Juuri nyt olemme tuossa jo pitkällä.

Ensin meni tieto. Sitten Pyhyys.

Terho Pursiainen kirjoitti muutaman vuotta sitten kirjan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle.  Hänen mukaan "moraalia on se, että kohentaa omassa elämässään ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan mielellään pahimmasta päästä."

Pursiaisen käskyt olisivat tähän häpeättömyyden ajan keskelle sopivia: "Älä pure ruokkivaa kättä, älä kadehdi, älä saalista, älä koske toisen omaan, älä ole loinen, älä juorua, älä saastuta perussuhteita, älä vedä välistä, älä sorra erilaista ja älä pane vahinkoa kiertämään." Jos vanhat kymmenen käskyä ovat mielestäsi vanhentuneita, kokeile jotakin noista Pursiaisen käskystä. Ala vaikka vain yhdestä.

Mutta mitä olisi oikea terve häpeä? Sairasta häpeää, joka pahimmillaan saa ihmisessä liian vahvan otteen, on riittävästi. Mutta terveen häpeän tehtävä on osoittaa ihmisen oikea koko. Terve häpeä näyttää rajat. Terve häpeä estää hyppimästä toisten yli ja päälle. Terve häpeä estää pahimman röyhkeyden riistäytymisen käsistämme. Mikäli ihminen ei tunnista omaa häpeämättömyyttään, muiden olisi tunnistettava ja sanottava se. Terve häpeä johtaa ihmisen näkemään tekojen seuraukset.

Juuri tämän puuttuminen yhteiskunnassa on johtanut yhä suurempaan häpeättömyyden nousuun. Ja sen yksi suurimpia seurauksia on toisten pilkkaaminen, naurun alaiseksi asettaminen ja nolaaminen.

Ja se on meistä hauskaa. Siksi millään ei ole mitään väliä!

Aleksis Kiven seitsemän veljestä kertoo suomalaisten miesten tiestä metsäläisyydestä sivistyksen pariin. Veljesten kohdalla sivistys tarkoitti ihmisyhteisön sääntöjen omaksumista ja välineiden hankkimista maailman ymmärtämiseen. J.V. Snellman kirjoitti kirjan esipuheeseen 1873: "Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmetyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle." 

Nyt olisi sivistyksellä ja siivoilla tavoilla käyttöä!

       

PUUTTUUKO SINULTA POSSESSIIVI-SUFFIKSI?

Edellistä blogiani jaettiin satoja väyliä pitkin eteenpäin, lukijoita oli ainakin yli 11.000 ja palautetta tuli satoja eri viestintäväyliä pitkin. Yksi parhaimpia palautteita oli: ”muuten hyvä blogi, mutta parissa kohtaa puuttui possessiivi-suffiksi…”

2-3 vuotta sitten Englannin Talent-kisaan osallistui täysin tuntematon Susan Boyle. Hänen ensimmäinen esityksensä, joka on löydettävissä Youtubista, on mielenkiintoinen. Siinä kuvataan ennen Susanin esitystä yleisön kielteisiä reaktioita ja tuomareiden vähätteleviä ilmeitä ja lausuntoja. Susan oli ylipainoinen, 47 vuotta vanha naimaton nainen, jonka tukka ei ollut kovin kauniisti laitettu, mekko oli kuin vanhalla mummolla ja muutenkin hän vaikutti siltä, että oli eksynyt paikalle.

Mutta kun hän avasi suunsa ja lauloi unelmistaan, loppu olikin täydellinen unelman täyttymys. Hän sijoittui kisassa toiseksi, sai levytyssopimuksen ja tie tähtiin oli valmis. Mutta voit itse katsoa siitä esityksestä yleisön ilmeet ja tuomarien epäröivän vähättelyn!

Monen tavallisen ihmisen tarina on samanlainen. Hän on yrittänyt, mutta aina joku on löytänyt jonkun virheen, vaikka juuri se virhe, moka tai epäonnistuminen voi ollakin se tie uuteen. Siitä huolimatta ihmisiä jätetään valitsematta, heille nauretaan ja heitä vähätellään jonkun yhden syyn takia.

Väitän, että monen tie tähtiin tai edes oman elämän tähteyteen on pysäytetty jollakin vähättelyllä tai väärällä palautteella. Suomi on täynnä ihmisiä, jolle on sanottu jossakin kohtaa kielteinen palaute, joka on ohjannut elämää väärään suuntaan. Luovuus, osaaminen ja lahjat ovat jääneet löytämättä.

Usein taustalla voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin kielteinen oppimiskokemus. Näin on monen vanhemmankin kohdalla. Muistissa voi olla tuima opettaja, joka kerran nolasi luokan edessä ja antoi ymmärtää, ettei sinulla ole mahdollisuuksia. Eräälle kuorossa laulavalle sanottiin ensin, että ”sinähän laulat kuin sonni…” Vähän aikaa kesti ennen kuin tuo laulaja luotti kykyihinsä. Eräälle miniälle appiukko sanoi juhannustansseissa: ”Sinähän tanssit kuin hakotukki!”. Opettele siinä sitten askelkuviot. Eräille vanhemmille sanottiin lapsesta: ”Kuinka teillä voi olla noin siro ja nätti tytär, kun olette molemmat tuollaisia hevosenpuolikkaita?”
Minulle 17-vuotiaana eräs mummo sanoi yhden ensimmäisen puheeni jälkeen: ”Kiitos poika, se oli muuten hyvä puhe, mutta puhuit liian nopeasti, ei saanut mitään selvää…”

Kuinka paljon meidän elämässämme jokin kielteinen kokemus on voinut vaikuttaa? Kuinka monessa virastossa istuu kyyninen virkamies ja tarkastaja, jonka suurin unelma on löytää virhe? Kuinka monen vähättelyn ja epäilyn takana onkin oma kielteinen kokemus ja siitä nouseva motiivi? Tuo toinenkaan ei osaa, eikä saa osata!

Opetin vuosia sitten nuorisonohjaajaoppilaita. Ryhmässä oli poika, joka käytti harjoittelutunnilla pipoa. Toinen opettaja arvosteli pipon käyttöä ja huomasin, että arvostelu sattui häneen. Muut oppilaat kysyivät mielipidettä asiasta. Sanoin, että ”tuo pipo ei sovi muille, mutta sinulle se sopii…” Tunnin jälkeen hänen luokkakaverit tulivat luokseni ja sanoivat ”huomasitko miten paljon ne sanat merkitsivät hänelle…” Hänestä tuli loistava nuorisotyöntekijä.

Kun seuraavan kerran katsot pientä tyttöä tai poikaa missä tahansa tai vähän vanhempaa nuorta, mieti mitä hänestä voi tulla? 

Kerran luokassani oli oppilas, joka oli hyvä rummuttamaan. Taisi rummuttaa tunneillakin sormilla pulpettia vasten. Hänestä tuli Euroviisuvoittaja. Yksi poikaoppilaani osasi laulaa paremmin kuin luokkakaverit. Nyt hän on yhden Suomen suosituimman lauluryhmän tenori. Yksi oppilas piirteli tunnilla kuvia ja kävin kurkistamassa hänen olkansa takaa ja huomasin, että hän osaa piirtää. Annoin hänen piirtää sinä vuonna opiston esitteiden ja vuosikertomusten kannet. Nyt hän on Kuvataideakatemian käynyt lahjakas taiteilija, jolla on ollut useita näyttelyitä. Yksi tyttöoppilaani nuorisonohjaajakoulutuksessa oli yksinhuoltajaäidin lapsi. Luin hänen yhden tenttivastauksen ja tajusin heti, että hänellä kapasiteettiä pitemmälle. Pidin hänelle puolen tunnin ”puhuttelun”. Hän jatkoi yliopistoon ja suoritti tutkinnon.

Mutta yhtä tärkeitä ovat olleet ne kaikki muutkin oppilaat, jos he vain ovat saaneet kokemuksen onnistumisesta. Ja ovat ylittäneet itsensä.

Amerikassa monessa firmassa konkurssin tehnyttä pidetään todellisena ammattilaisena. Hänellä on kokemusta epäonnistumisesta. Ei se, että ihminen on eronnut, epäonnistunut elämässään, tehnyt kerran väärän valinnan tai hän ei ole ekalla kerralla oppinut, tarkoita sitä, että hän olisi yhtään huonompi.

Tapasin kerran miehen, joka oli ollut opistomme entinen oppilas ja joutunut muutaman kerran rehtorin puhutteluun kolttosia tehdessään. Tämän kuultuani pyysin hänet opiston johtokuntaan, jossa hän istui täydet yhdeksän vuotta. Yksi YK-sotilas istui kerran lähi-idässä sotilasleirissä yksin ja sotilasdiakoni meni hänen luokseen ja kysyi ”mitä sinulle kuuluu?” Tuosta sukeutui keskustelu, joka lopulta johti siihen, että miehestä tuli helluntaiseurakunnan lähetystyöntekijä. Hän kertoi, että kaikki alkoi siitä, kun tuo YK-diakoni oli hänestä vain kiinnostunut ihmisenä ja antoi palautetta. Opistolleni tuli kerran kymppiluokalle pitkätukkainen poika, jonka suurin kysymys ja ongelma oli ”saako kristillisellä opistolla soittaa rockia?”. Sanoin, että ”saa ja voi levyttää studiossa oman levynkin, jos antaa rehtorille oman kappaleen…”! Minulla on vieläkin hyllyssä tuon 16-vuotiaan pojan tekemä rock-levy, jossa lukee ”rakkaalle rehtorille…”

Junissa voit nähdä nuoria miespuolisia ja myös naispuolisia konnareita, joilla on korvassa korvarengas, kädessä tatuointi ja tukka värjätty! Silti he hoitavat virkansa hyvin.

Monta kertaa se syy vähättelyyn ja epäilyyn on toisen naama, tukka, tatuointi, tausta, poliittinen vakaumus tai kirkossa uskonnollinen vakaumus. Väärä herätysliike, kerran väärin sanottu lause tai mielipide, niin katso tie tähtiin nousee pystyyn. Keskustelupalstat ovat täynnä tätä nimetöntä nitistämisen henkeä, kateutta ja katkeruutta jossa halutaan vain lytätä.

Entisiä poliitikkoja kohdellaan kuin rakkikoiria vain sen takia, että ovat osallistuneet kerran politiikkaan. Huippuna oli tapa, jolla Esko Ahoa kohdeltiin, kun hän oli hävinnyt tasavallan presidentin vaalit. Missään Suomen itsenäisyyden historian vaiheessa ei entistä pääministeriä ole kohdeltu niin huonosti.

Suomen luterilaisessa kirkossa kohdellaan samalla tavalla ja ajatellaan, että nyt toimitaan suvaitsevasti, humaanisti ja oikeudenmukaisesti. Siksi monelta tie tähtiin nousee pystyyn jo Tuomiokapitulin alkukarsinnoissa! Se on muuten uskottavaa toimintaa, mutta se ei ole raamatullista.

Vanhan testamentin tuomarit olivat vasenkätisiä, kiivasluontoisia, väärään sukuun kuuluvia ja naisia. Profeetat olivat suoraan pellolta kutsuttuja juntteja, tehtävässään ja elämässään epäonnistuneita, pelkureita ja karkureita sekä muutenkin täysin sopimattomia. Uuden testamentin apostolit olivat epäileviä, suuttuvia, omaa etua hamuavia ja lopulta Mestarinsa pettäneitä kieltäjiä.

Yksikään heistä ei olisi päässyt Valtionhallintoon töihin, Kirkkohallitukseen istumaan eikä lääninrovasteiksi! Heiltä puuttui possessiivi-suffiksi elämästä!

Kirjoitin 16-vuotiaana Tuusulan seudun yhteen paikallislehteen matkakirjoituksen seurakunnan leiriltä. Yksi toimittaja luki sen ja antoi nuorisotyöntekijän kautta palautetta sanoen: ”tämä poikahan osaa kertoa ja kirjoittaa…”. Noin 30-vuotiaana tarjosin käsikirjoitusta kustantajalle. Kustannustoimittaja antoi palautetta ja sanoi: ”sinulla oli muutamassa kohtaa kielioppivirheitä…”

Arvaa kumpi palautteen antajista teki minusta kirjailijan?

JA EHDOKKAANI TOISELLA KIERROKSELLA ON...

Presidentin vaalien ensimmäinen kierros on sen verran monta päivää takana, että sitä voi kommentoida ilman suurempaa tunnekuohua. Ennustin ehdokkaiden järjestyksen muuten oikein paitsi naisten järjestys lopussa oli väärinpäin.

Puhutaan heti hyvää kaikista ehdokkaista selän takana. Minusta he kaikki onnistuivat kohtuullisen erinomaisesti. Eläköön demokratia ja kansanvalta. He asettivat itsensä alttiiksi kritiikille, inttämiselle jopa pilkalle, mutta suoriutuivat tehtävästä hyvin.

Sensijaan ihmettelen. Ja moni muukin ihmetteli samaa asiaa. Silläkin uhalla, että joku sanomalehtiliitto tai mediayhdistys lähettää minulle kilon postia päivässä. Toimittajien tiettyä epä-älyllisyyttä ja jankuttavaa tasoa. Onko pakko puhua päälle? Voisiko antaa ehdokkaan sanoa lauseen loppuun? Voisitko vähän useammin kysyä myönteistä? Ja olisiko joku täysin uusi kysymys varastossa? Esimerkiksi Essayahilta voisi vielä kerran kysyä helluntaiseurakunnan kantaa luterilaisen kirkon naispappeuteen?

Ja samalla kaikilta luterilaisilta voisi kysyä ortodoksikirkon virkajärjestelyjä ja Valamon työntekijäsiirtoja, katoliset voisi kysyä metodisteilta, miten teillä alba ja stola laitetaan päälle ja vapaakirkolliset voi kysyä mennoniiteilta ja amisheilta, onko teillä sähköä tulossa tolppaan? Ja joku voisi kysyä näiltä toimittajilta, onko niitä yleisen teologian opintoja yhtään takana?

Useat toimittajat jankuttivat Soinilta ja Essayahilta aborttikantaa, katolista uskoa ja helluntalaista vakaumusta. Ja uskontoa ei saanut sotkea politiikkaan. Mikä oli lopputulos. Koko Suomen kansa sai kuulla raikasta ilosanomaa Kristuksesta ja uskosta. Suomalaisten käsitys helluntalaisista muuttui kymmenen kertaa paremmaksi, kun Sari iloisesti kertoi uskostaan hymyillen. Kun Timo Soini kertoi, että "kun mies kohtaa Kristuksen onhan se järisyttävä kokemus", se lause vastasi vähintään kymmentä miestapahtumaa!

Juuri tämän takia Matti Maunulle ja muille vastaaville toimittajille pitäisi nyt antaa Kirkon tiedonvälityspalkinto. Heidän kauttaan evankeliumi levisi ihanasti! Jos piispat ja papit vaikenevat, toimittaja-setä ja täti hoitaa asian kuntoon! Kiitos! Hallelujah!

Yksi tapa vähätellä on vähätellä, sitä että on ehdolla, vaikka ei ole mahdollisuutta päästä presidentiksi. On ihmeellistä, että kahdeksasta ehdokkaasta vain yksi valitaan.

Samat toimittajat, jotka nauravat Pohjois-Korean yhden ehdokkaan järjestelmälle, nauravat Suomen seitsemälle ehdokkaalle, jotka eivät pääse presidentiksi. Samat toimittajat, jotka arvostavat Vaclac Havelin vakaumusta ja aatetta, eivät voi arvostaa Pekka Haaviston ja Sari Essayahin vakaumusta ja aatetta. Samat toimittajat, jotka haluavat arvostaa Suomen vanhuksia, eivät arvosta 70 vuotiasta Paavo Lipposta. Samat toimittajat, joiden mielestä nuorille pitää antaa mahdollisuus, eivät näe mitään järkeä 35 vuotiaan Arhinmäen ehdokkuudelle. Samat toimittajat, jotka arvostavat Saamelaisten oikeutta omaan kieleen, eivät arvosta Eeva Biaudetin Suomen kielen taitoa. Samat toimittajat, jotka arvostavat Nelson Mandelaa siitä, että hän jaksoi odottaa montakymmentä vuotta presidentin virkaa, eivät antaisi presidentin virkaa Kokoomukselle,joka on odottanut 56 vuotta?

Mutta nyt toiselle kierrokselle. On kyllä pakko sanoa, että eivät suomalaiset taida osata keskustella. Kyllä tuo törky, joka nyt löyhkää sekä Niinistön että Haaviston päällä on kuvottavaa keskustelupalstoilla, facebookissa ja yleensä siellä, missä kukaan ei johda keskustelua, niinkuin normaalissa kokouksessa, jossa hyvä puheenjohtaja vihjaisee pysymään esityslistalla. Siis olimmeko me jonkun PISA tutkimuksen mukaan koulutettu sivistyskansa?

Mutta valitettavasti ns.uskovaiset ja kristityt eivät tässä ole yhtään parempia. Hehän pelkäävät vain yhtä asiaa. Sitä että Suomeen tulisi jumalaton hallitsija. Siksi Pekka Haavistosta yritetään tehdä paljon pahempaa kuin hän on ja Sauli Niinistöstä paljon uskovaisempaa kuin hän on. Nämä kristityt eivät tiedä historiasta yhtä asiaa. Jumala on aina Suurempi kuin jumalaton hallitsija ja sen takia Hän pahimmassa tapauksessa käyttää näitä jumalattomia hallitsijoita. Se on loukkaavaa.

Kekkosta pidettiin jumalattomana, mutta niin vain aluepolitiikkaa harrastettiin Kainuussa ja Kainuun ulkopuolella. Savonlinnakin sai oman lentokentän, joka ei sille kuuluisi. Hitler oli vielä pahempi ja huomaamatta laittoi Saksan moottoritiet kuntoon. Mutta pahin oli Herodes, joka rakensi Kesareaan ensimmäisen kunnon syväsataman, josta apostoli Paavalin oli hyvä lähteä laivalla viemään evankeliumin ilosanomaa, joka Suomeen tultua muuttui älä-sanomaksi.

Kyllä minä sen tiedän, että ehdokkailla on erilainen arvomaailma ja olisihän se kiva, jos presidenttiparin kohdalla voisi laulaa "mitä minun silmäni näkkee, niin harrasta hääväkkee...", mutta vielä tärkeämpi olisi saada presidentti, joka hoitaisi virkansa. Pekka Haavisto on fiksu, hyvin esiintyvä ja hänellä on ulkopoliittista kokemusta. Hänen julkiseen mollaamiseen en lähde.

Sauli Niinistöllä on omat heikkoudet, kuten minullakin ilmeisesti. Joku ehdotti Niinistön valintaa sen perusteella, että hän roikkui tolpassa Tsunamin aikana Thaimaassa. Minusta se ei riitä perusteluksi. Niinistöllä on iän, koulutuksen, työkokemuksen ja muiden avujen ohella mahdollisuus hoitaa Tasavallan Presidentin virkaa. Hänen arvomaailma on lähempänä minun arvomaailmaa. Siksi annan toisella kierroksella ääneni hänelle.

Kun hänellä kuitenkin on puutteita ja heikkouksia, niin toivon, että jos Herra antaa hänelle viran, antakoon myös järjen.

MISTÄ TÄMÄ LATISTAMISEN KULTTUURI TULEE?

Olen näiden presidentin vaalien aikana jälleen ihmetellyt yhtä yhteiskunnassamme olevaa asiaa. Nimittäin latistamisen, nitistämisen, vähättelyn ja nolaamisen kulttuuria. Epäilemme, halveksimme ja vähättelemme ja luulemme, että nyt olemme hyviä.

Toimittaja Heljä Walamies otti kantaa ilkeyteen vuosia sitten artikkelissa "Ilkeys sattuu" (ET toukokuu 2006): "Häijyys ei katso ikää, se vain muuttaa vuosien myötä muotoaan ja hioutuu harjoittelun myötä yhä terävämmäksi täsmäaseeksi. Ilkeilyn virtuoosi osaa ottaa selville uhrinsa arat kohdat". Siinähän on myös kyse mallioppimisesta, jota voidaan opettaa jo lapsille.

Tiedämme, että monilla lasten ja nuorten leireillä on jo vuosikymmeniä ollut leikkejä, jossa raja nolaamisen suhteen on ylitetty, mutta se on nähty vain nuoruuden ilmiönä. Mutta tänä päivänä monet viihdeohjelmat ovat täynnä tätä julkkisten ja erilaisten ihmisten julkista nolaamista, joka ei aina ole vain hyvää satiiria, vaan typeryyttä. Ja mistä nousee erilaisten keskustelupalstojen nimetön viha ja vähättely? Mistä muusta se kertoo kuin "kasvottomasta ahdistuksesta"?

Presidentin vaalien ehdokkaiden haastatteluissa pitää toimittajien tietysti olla kriittisiä ja puolueettomia, mutta mistä ihmeestä nousee tarve vähätellä esimerkiksi Timo Soinin katolista uskoa tai Sari Essayahin helluntalaista vakaumusta? Eikä edes YLE:n ja MTV3:n toimittajat ole olleet tästä vapaita.

Uskomattoman typeriä kysymyksiä on tehty uskonnosta. Jos uskontoa ei saa sotkea politiikkaan, miksi näitä kysymyksiä tehdään, kun heti näkee pelkällä yleisen teologian approlla, että toimittajan teologian tietämys on + - nolla-tasoa. Tai miksi Pekka Haavistoa pitää halveksia, vaikka olisi erilainen käsitys avioliitosta. Tätä nolaamista tehdään jatkuvasti kuvilla, kuvateksteillä ja piirroksilla. Poliitikot eivät enää pitkään aikaan ole olleet ainoita kohteita. Erilaiset etniset vähemmistöt saavat jatkuvasti osansa tästä nolaamisesta. Ja jo nyt on nähtävissä viihde ohjelmissa, että vanhukset ja vammaisetkaan eivät saa olla rauhassa.

Entä sitten kirkossa? Siellähän ollaan pyhityksessä pitemmällä. Kirjoitin pari vuotta sitten isolevikkiseen lehteen avoimen mielipidekirjoituksen, jota sai yhtä avoimesti arvioida ja kritisoida. Yksi henkilö laittoi minun tietämättäni omalle facebook sivulle linkin artikkelista vähätellen ja panetellen selän takana. Kirjoitukseen osallistui useita henkilöitä, mutta yksi lukija kopioi ja lähetti tekstiketjun minulle. Siitä oli mukava lukea, millä tavalla minua paneteltiin henkilönä ja vähäteltiin sanomistani. Se ei minua haitannut, koska en ole niin paha ja ilkeä kuin he väittivät, vaan vielä pahempi. Mutta mikä kirjoituksissa oli mielenkiintoista? Kirjoittajien ammatit.

Viestiketjun liikkeelle laittanut oli pappi ja tohtori, joka oli mainittu ehdokkaana piispan vaalissa. Muut kirjoittajat olivat mm. gospel-muusikkoja, kirkkoherroja, pappeja, kirjailijoita, hiippakuntien kasvatus- ja nuorisotyöntekijöitä ja sivistysjohtajia.

Mutta mistä tämä nitistämisen, vähättelyn, halveksimisen ja nolaamisen kulttuuri nousee? Miksi monien lehtien tekstiviestipalstat ovat täynnä vähättelyä, eikä kiitosta? Miksi kateus näyttää olevan suurena motiivina tässä vähättelyssä?

Terho Pursiaisen mukaan "taistelu vallasta nyky-yhteiskunnassa on ennen muuta taistelua maineesta. Kertomalla ihmisistä heistä tehdään joskus suur-miehiä ja naisia, toisinaan tuhotaan heidän mahdollisuutensa. Jotkut journalistit suorastaan ylpeilevät median kyvyllä ensin nostaa ja sitten kaataa oikkunsa mukaan julkisuuden suuruuksia."

Katsoin tänään Suomen Urheilugaalan, jossa upealla tavalla kannustettiin, annettiin tunnustusta ja kiitettiin niin vanhempia kuin nuorempia urheilijoita. Yksi lause jäi mieleen ja sen sanoi kolminkertainen Olympia-voittaja Pertti Karppinen. Häneltä kysyttiin miten hän seuraa nyt urheilua. Kerrottuaan seuraavansa useita lajeja hän sanoi jotenkin näin "on tärkeää, että me kaikki suomalaiset innostetaan noita nuoria..."

Mitä jos aloitetaan vastaliike tälle vähättelyn ja nolaamisen kulttuurille? Kehu ja kannusta vähintään kerran päivässä jotakin ihmistä. Mutta ei vain julkkiksia, vaan myös niitä arjen sankareita. He ovat niitä todellisia sankareita.

UUDEN MAHDOLLISUUDEN FILOSOFIA

Vuoden vaihtumiseen liittyy monia asioita. Samalla kun tutkailemme menneitä, suuntaamme tulevaisuuteen. Kulunutta vuotta on sanottu monella tavalla myllerrysten vuodeksi. Se on nähty muun muassa eduskuntavaaleissa, hallituksen muodostamisessa, euroopan talousongelmissa ja arabimaiden kansannousussa. Lisäksi jokaisella ihmisellä on omassa elämässään ollut omia henkilökohtaisia myllerryksiä.

Yksi asia näissä myllerryksissä on mielenkiintoinen. Ihmisen halu hallita asioita. Media haluaa sanoa etukäteen lopputuloksen. Yksityinen ihminen haluaa olla varma asiasta. Yhteiskunta rakentaa turvallisuusverkkoa, jota kukaan ei yllätä. Ja sitten ei tarvita kuin yksi asia, niin olemme kaikki hämillämme. Ja kun kaikki ei toimi, tarvitaan heti syyllisiä. Ja jos ei muiden, niin ministerien vikaa se on ollut.

Koko elämämmehän rakentuu pitkälti erilaisille turvajärjestelyille. Ihminen itse ei edes huomaa, millainen turvaverkko hänen ympärillään on. Mutta mitä enemmän meidän ympärillä on erilaista varmistusta ja turvaverkkoa, sitä turvattomampia me olemme siitä huolimatta. Luonnon mullistukset ja myrskyt paljastavat, miten haavoittuvainen elämämme on ja miten helposti murtuva yhteiskunnan turvaverkko on.

Uutena vuotena edessämme on uusi tyhjä kalenteri, puhdas pöytä, avoin väylä ja uudet mahdollisuudet. Ihminen tarvitsee elämässään uusia avauksia ja aina uuden mahdollisuuden. Kerran väärin valittu, elämässä epäonnistuminen ja mikä tahansa moka ei tarkoita, etteikö voisi olla uutta mahdollisuutta. Tämän ajatuksen ja ajattelun pitäisi läpäistä myös yhteiskunnallista keskustelua.

Vuosia sitten jääkiekkoilija Jere Karalahti valittiin Suomen maajoukkueeseen, mutta huumeongelmien takia hänet pudotettiin heti joukkueesta. Vuosi myöhemmin valmentaja Hannu Aravirta valitsi hänet uudelleen joukkueeseen. Kun asiasta häneltä kysyttiin tiedotustilaisuudessa, hän vastasi "filosofiaani ei kuulu se, etteikö ihmiselle annettaisi uutta mahdollisuutta".

Uusi vuosi antaa meille uuden mahdollisuuden! Kiitos tästä vuodesta blogipalstalla. Hyvää ja siunattua Uutta vuotta 2012 kaikille!

SYYRIAA EI SAA UNOHTAA

Kävin pari kuukautta sitten läpi työhuoneessani vanhoja tavaroitani ja löysin yllättäen mielenkiintoisen esineen. Syyrian lipun. Olen sen jostakin Syyriasta hankkinut 1987-88, jolloin olin vuoden tuossa maassa YK:n rauhanturvajoukoissa. Syyrian lipun olemassa olon olin unohtanut, mutta en Syyriaa.

Syyria on siitäkin mielenkiintoinen maa, että se pitää sisällään useita Raamatussakin mainittuja paikkoja. Damasko on Paavalin historiaan liittyvä paikka ja Hama nimisestä kaupungistä puhuu jo Vanhan testamentin Aamos. Maaloulan kylässä puhutaan vielä Jeesuksen kotikieltä Arameaa ja Syyriassa on monien etnisten vähemmistöjen lisäksi edustettuna myös useita kristillisiä vähemmistökirkkoja, joihin itse myös tutustuin tuon vuoden aikana.

Yksi tämän vuoden kansainvälinen uutinen on ollut arabimaiden kansannousu. Tunisiasta, Egyptistä ja Libyasta on kirjoitettu niin paljon, että Syyrian kohdalla mielenkiinto uhkaa vähentyä. Vanhimman Syyriassa tunnetun Seemiläisen kansan Kanaanilaisten ja nykyisen 1945 itsenäistyneen valtion väliin mahtuu paljon vuosia ja valloittajia. Mutta myös paljon ihmiskunnan historiaa, mielenkiintoista kulttuuria ja sivistystä. Silti 1970 valtaan astunut Assadin Baath-puolueen dynastia on itseasiassa pienen vähemmistön joukko, joka on pitänyt vallassaan suurta enemmistöä, pojan jatkaessa vuonna 2000 isän johtajuutta. Kun muut puolueet on ollut kiellettyjä ja demokratiasta ei ole voinut puhua, on selvää että jossakin vaiheessa malja kuohuu yli.

26.1.2011 alkanut kansannousu toi kuitenkin tuon kansan kansainvälisen mielenkiinnon kohteeksi. Kansa alkoi vaatia demokratian lisäksi poliittisia vapauksia ja etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa. Seuraukset tiedämme, kun Bashar al Assadin johdolla tilanne vain paheni, eikä pieniä uudistuksia lukuunottamatta mitään tapahtunut.

Kansainvälinen reaktio on ollut vähintään oikeutettu. EU on kiristänyt talouspolitiikkaa, Arabiliitto erotti jäsenyydestä ja laittoi maan taloussaartoon, YK tuomitsi Syyrian toimet omia kansalaisia kohtaan rikoksena ihmisyyttä kohtaan ja ihmisoikeuskomissio puhuu jo sisällissodasta, jossa varovaisten arvioiden mukaan jo 4000-5000 ihmistä on kuollut ja satojen tuhansien ja miljoonien Syyrialaisten tilanne on vain pahentunut.

Maailmassa kriisejä on niin paljon, että ei millään jaksaisi innostua aina johonkin uuteen. Mikään ei ole niin vanha uutinen, kuin Libyan vallanvaihto tai Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Nyt kun Eurooppa keskustelee taloudesta ja Suomi sen lisäksi uudesta tasavallan presidentistä, on vaara että Syyrian kansannousu unohtuu. Syyriaa ja Syyrian lippua ei saa unohtaa.

Syyrian pääkaupunki Damasco sijaitsee 690 metriä merenpinnan yläpuolella. Sitä pidetään maailman vanhimpana asuttuna kaupunkina. Sen läpi virtaavat vedet ovat kauniita. Ei ihme, että Koraanissa sanotaan: "Jos paratiisi olisi maailmassa, se olisi Damascossa"!

Nyt paratiisi ei ole Damascossa eikä Syyriassa. Siksi Syyriaa ja Syyrian ihmistä ei saa unohtaa!

RAHAT POIS LÄHETYSTYÖLTÄ !!!

Tämän päivän kirkollinen uutinen, joka läpäisi uutiskynnyksen heti, tuli kotiseurakunnastani Savonlinna-Säämingistä. Heti pitää sanoa, että en ole ollut päätöstä tekemässä. Savonlinna-Säämingin seurakunta on päättänyt lisätä lähetysmäärärahoja juuri niille kirkon virallisille lähetysjärjestöille, joilta Helsingin ja Vantaan seurakunnat poistivat rahat. Kotimaa uutisoi asian heti, että Suomen Lähetysseuralta otettiin pois.

Miksi pidin päätöstä hyvänä? Se oli ennenkaikkea symbolinen ele niille lähetysjärjestöille, lähetystyöntekijöille ja tavallisille kristityille, jotka työtä tukevat. Ette ole yksin. Työnne on tärkeää. Jatkakaa vaikeuksista huolimatta. Kyse ei ole Lähetysseuran vastaisuudesta. Olen itse tukenut Suomen Lähetysseuran Israelin lähetystyötä kymmeniä vuosia ja aion tukea edelleen. Ja jos kolehti osuu kohdalle Lähetysseuran kohdalla, laitan rahaa siihenkin.

Olen asunut ulkomailla yli kolme vuotta ja vieraillut kymmenissä maissa, joissa suomalaiset ns. "pienet lähetysjärjestöt" tekevät työtä. Olen tavannut lähettejä, tutustunut työmuotoihin ja nähnyt mitä nämä järjestöt oikeasti tekevät. Lukenut lähettien kirjeitä, seurannut heidän työtään ja kuunnellut mitä he kertovat. Siis SLEY, Kansanlähetys, Kylväjä ja Sanansaattajat. Olen tutustunut myös ns. kirkon ulkopuolisiin lähetysjärjestöihin kuten Patmoksen työhön. Mitä he tekevät näissä kohdemaissaan, siitä on naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen kaukana.

Olen nähdyt slummissa, mitä työtä tehdään slumminuorten keskuudessa. Mitä lastenkodeissa, kehitysvammaisten, heikommassa asemassa olevien naisten keskuudessa tehdään. Eräässä orpolasten lastenkodissa näin sitä rakkautta, jonka vain Kristus voi antaa. Yhdessä kehitysvammaisten kodissa vammaiset olivat istuneet apaattisesti paikallaan. Vaatteita ei vaihdettu. Ruoka heitettiin lattialle ja hoito oli ala-arvoista. Kun näin tämän kehitysvammaisten kodin uuden tilanteen, jossa hoitajat rakastivat näitä ihmisiä, itkin. Osa näistä läheteistä työskentelee sellaisissa maissa, joissa heidän oma turvallisuus on koko ajan vaarassa, silti he auttavat kärsiviä lähimmäisiä ja kertovat hyvää sanomaa Jeesuksesta. Juuri tällaista työtä tulisi nyt tukea.

Kristillisellä kirkolla menee aina silloin hyvin, kun sillä menee huonosti. Lähetysjärjestöiltä pois otetut rahat eivät kaada Kristuksen kirkkoa. Suomen luterilainen kirkko on edelleen rikas. Siinä rikkaudessaan se on pöhöttynyt ja välillä niin tunkkainen, että siitä on kaukana vapauden henki. Se on keskittynyt enemmän rakennuksiin, asemaansa yhteiskunnassa ja median kanssa lirkutteluun.

Yksityinen kristitty, seurakunta, lähetysjärjestö ja kirkko kestää ihan mitä tahansa, mutta ei hyviä aikoja. Siksi parasta mitä meillä voi olla, on se, että meillä menee huonosti.

Silloin kaikki on hyvin. Silloin pitää huutaa Jumalaa avuksi!