ÄLÄ TULE PAHA PIISPA...

Saunalahden TV-mainoksessa pieni lapsi taputtaa hiekkalaatikolla lapiolla ämpäriä ja sanoo "älä tule paha kakku, tule hyvä kakku". Suomen luterilaisessa kirkossa on menossa vastaava tilanne, jossa lausutaan "älä tule paha piispa, tule hyvä arkkipiispa..."
Arkkipiispan vaali on saanut kirkolliseen keskusteluun vauhtia. Hyvä onkin, sillä joku pitää valita. Välillä näyttää siltä, että arkkipiispan valinta eroaa paavin valinnasta vain siinä, että kun paavin valinnan jälkeen nousee savua piipusta, arkkipiispan ja muiden piispojen vaalissa sitä nousee jo ennen vaalia.

Arkkipiispan tai minkä tahansa kirkollisen tärkeän paikan (mm. muut piispat, kirkkoherrat, kappalaiset ja kirkkohallituksen jäsenet) valinnassa ei ole kyse pelkästään siitä kuka valitaan, vaan pitää huolehtia myös siitä, että joitakin muita ei valita. Jo pelkkä jonkun "väärän nimen" maininta saa aktiivisuutta aikaan. Ei ainakaan sitä.
Piispan vaalit ovat meille äänestäjille mielenkiintoisia. Kun omassa hiippakunnassani valittiin viimeksi piispaa, ihmettelin miten minusta oli yhtäkkiä tullut niin suosittu? Piispaehdokkaiden ja kannattajien keskuudessa. Sain sähköposteja, soittoja ja yhteydenottoja jopa Afganistaniin asti. Kirkollinen hex-indeksini nousi hetkessä, kunnes vaalit oli pidetty.
Nyt tapahtuu arkkipiispan vaalissa samoin. Me olemme tärkeitä henkilöitä. Jos kirkolliskokouksen jäsen ei tiedä, ketkä ovat ehdokkaita, sen voi päätellä siitä, ketkä ovat sinulle erityisen ystävällisiä.

Arkkipiispan ja piispojen valinnassa pitäisi ottaa nyt mallia Ruotsista. Sieltähän sitä mallia muutenkin haetaan. Etukäteen uudelta piispalta odotetaan diplomaatin taitoja, hallinnollista kyvykkyyttä, edustavaa otetta ja ennenkaikkea mediaseksikkyyttä.

Jos kirkko olisi maallinen yritys hakuilmoituksessa kannattaisi sanoa, että "Kansainvälisesti verkostoitunut, 2000 vuotta vanhan yrityksen Suomen haaraosasto etsii uutta johtajaa. Tehtävä on haasteellinen, sillä viime vuonna noin 53.000 asiaksta vaihtoi liittymää ja uusia tuli tilalle vain noin 13.000, mutta yhtiön talous on toistaiseksi vakaa, vaikka viime vuonna sijoitustuotot putosikin noin 93 miljoonasta 13 miljoonaan. Etsimme nyt dynaamista ja osaavaa johtajaa taitavaan työjoukkoomme, josta osa pitää pian lomauttaa tai irtisanoa. Yhtiön kannattajaennuste heikko. Eläkepommi väijyy ja kiinteistökorjauksia odottaa. Hautausmaat pitää hoitaa. Jonkin verran änkyröitä ja konsensusta pilkkaavia jäseniä, jotka pian pitäisi saada ruotuun. Palkka virkaehtosopimuksen mukainen. Lisäetuna muutaman puheenjohtajuutta, pullakahvit Turun toimistossa ja lunta tupaan säännöllisesti..."

Mutta mikä se Ruotsin malli sitten on? Ruotsalainen helluntalainen kirjailija Peter Halldorf (Sielun juuri, Kirjapaja 2006) kirjoittaa karmeliittamunkki Anders Arboreliuksen valinnasta Tukholman katolisen hiippakunnan piispaksi 1998. Hänen valinta oli nimittäin täysin vastakkainen, mitä me nyt odotamme piispalta. Hänet valittiin tehtävään suoraan luostarista. Häntä ei tunnettu ja sehän on medialle vastenmielista, kun pitäisi koko ajan hallita.
Näinhän varhaiskirkossa meneteltiin. Seurakunnan johtajat värvättiin suoraan erämaasta ja kaukaisista vuorenonkaloista. Halldorfin sanoin "etsittiin ihmistä, joka voisi uudistaa kirkkoa hengellisesti, rukoilijaa, viisasta ihmistä, pyhää hullua".

Tällä hetkellä luterilaisessa kirkossa ja piispan valinnan yhteydessä ajatellaan, että luterilaisen kirkon suurin ongelma on väestökato, taloudellinen, tilastollinen tai juridis-oikeudellinen ongelma, vaikka se ei sitä ole.
Suurin ongelma on hengellisen johtajuuden puute. Kun sitä ei ole, apua pitää hakea yhteiskunnalta, uusista hallinnollisista ratkaisuista, mietinnöistä, komiteoista ja vastaavista paikoista.
Nyt tarvittaisiin hengellistä johtajuutta? Mutta koskeeko se arkkipiispan vaalia?
Saunalahden mainoksessa kysyttiin "mistä näitä senttejä oikein tulee?" Kirkossa pitää kysyä "mistä näitä piispoja oikein tulee?"
Kuka sen tietää?