RADIO DEI/PÄIVÄN BLOGI 27.1.2010
ONKO PAKKO KESKUSTELLA?
Onko meidän pakko aina keskustella? Siis aina, koska usein pitää keskustella. Tällä hetkellä nykyajassamme on muotia keskustella. Meitä jopa kehotetaan keskustelemaan. Mutta onko se aina tarpeellista?
Kun eri keskustelupalstoille pääsee keskustelemaan ilman henkilötietoja, keskustelun taso vaihtelee ollen välillä erinomaista ja välillä erinomaisen ala-arvoista. Muutamien nettilehtien uutisoinnin jälkeen lukee "asiasta ei ole vielä keskusteltu". Jos uutinen on ollut vaikka, että "pakkanen kiristyy" tai että "pääministeri on huolissaan työttömyydestä", onko siitä pakko keskustella. Minä nimittäin olen itsekin huomannut että pakkanen on kiristynyt ja olen myös huolestunut pääministerin kanssa työttömyyydestä.
Monilla työpaikoilla valitetaan, että ei ole aikaa tehdä töitä. Ylityöt sensijaan lasketaan tarkkaan, mutta sitä aikaa mikä menee varsinaisena työaikana turhaan
keskusteluun, pitkiin juoruihin ja ajan varastamiseen toiselta, sitä ei niintarkkaan lasketa. Se on tarpeellista keskustelua.
Toisaalta suomalaisten pahan olon takana väitetään usein olevan puhumattomuuden. Väkivaltarikoksia ym pahoja asioita perustellaan, sillä että ihmiset eivät puhu
ikävistä asioistaan. Välimeren ja lähi-idän maissa keskustelun taso voi olla vaikka kuinka kiivasta, jonka jälkeen jatketaan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Toisaalta ei siellä lähi-idän maissakaan taida aina olla niin rauhallista kiivaasta keskustelusta huolimatta.
Myös kirkossa pitäisi keskustella. Piispoja syytetään siitä, että he ovat hiljaa tai siitä, että he sanovat väärin. Piispat itse kehottavat keskusteluun ja varoittavat ääripäistä. Entä jos he itse ovat myös ääripäitä? Emmekö me kaikki itseasiassa ole myös ääripäitä. Ainakin apostolit olivat. He riitelivät, hamusivat ensimmäisiä
paikkoja, epäilivät, pettivät ja olivat valmiita iskemään tikarilla selkään hallitsevaa luokkaa. Mehän voimme jatkaa heidän aloittamaa keskustelua.
Blogipalstoilla tutkimusten mukaan vain noin 4 % reagoi kirjoitukseen, lukijoista. Tällä logiikalla, jos minulla on nyt vaikka 50.000 kuulijaa ja heistä 4 % eli kaksituhatta ihmistä haluaisi aloittaa keskustelun minun kanssa, minulta menisi lopullisesti hermot. Pliis, älä vain ala keskustelemaan minun kanssa...
Monen keskustelun ongelma on sama kuin huonon kokouksen ongelma. Esityslistä on
kehno, puheenjohtaja ei ole ajan tasalla ja osallistujat mielellään puhuvat kaikesta muusta paitsi siitä, mitä esityslistalla on. Moni ei edes tiedä, mikä oli
alkuperäinen keskustelun avaus. Juna eli keskustelu lähti liikkeelle Helsingistä, johon muutama keskustelijaa hyppäsi mukaan Riihimäeltä ja he Lahdessa kertovat mitä Tikkurilassa tapahtui kuultuaan siitä Järvenpäästä tulleelta, joka kuuli siitä Pasilasta tulleelta. Mutta pääasia, että keskustellaan.
Mutta lyhyt keskustelu voi johtaa myös hyvään lopputulokseen. Eräs edesmennyt katulähetystyöntekijä kertoi minulle eräästä alkoholiongelmaisesta, joka aina tuli hänen ovelleen valittamaan ankeaa osaansa haluten keskustella. Kerran taas hänen
tultua ovelle katulähetystyöntekijä oli valmis keskusteluun ja huusi hänelle niin kovaa kuin jaksoi "turpa kiinni, on tässä muillakin vaikeuksia...". Alkoholiongelmainen pääsi kuulemma elämästä takaisin kiinni ja päihteiden käyttö
väheni. Keskustelu kannatti.
Mutta miksi ihmiset yhä käyvät sunnuntaisin kirkossa? Se on jonkun mukaan kuulemma ainoa paikka, jossa ei ole ryhmätöitä. Eli ei myöskään tarvitse keskustella. Joten
eiköhän lauleta ensi kerralla "vaiti kaikki, palvokaamme salaisuutta Kristuksen..."
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
NORMIPÄIVÄ
PÄIVÄN BLOGI / RADIO DEI 13.1.2010
Teuvo V. Riikonen
NORMIPÄIVÄ
Normipäivä! Kun Afganistanissa kriisinhallintajoukkojen työalojen vastaavat sotilaat pitivät aamupalaveria, kuulimme usein pitkiä selostuksia eri työalojen asioista. Lääkäri, sotilaspappi, tiedotusupseeri, lakimies, huoltoupseeri ja monet muut kertoivat työasioistaan hyvinkin tarkasti.
Poikkeuksen teki yksi upseeri. Hän usein kertoi sen päivän töistä meille muille vain yhdellä sanalla: normipäivä.
Kukaan meistä ei epäillyt, etteikö tämä ahkera sotilas ja upseeri olisi tehnyt töitä, mutta hän ei vaan esitellyt niitä. Hänelle useimmat työpäivät olivat normipäiviä.
Blogit, facebookit, twitterit ja tekstarit ovat tuoneet ihmisille mahdollisuuden nopeaan viestintään. Tämän seurauksena ihmiset puhuvat myös paljon omista töistään. Toisaalta se on mukava tietää, mitä joku tekee? Joskus tosin miettii, että ymmärtävätkö ihmiset aina esimerkiksi, että tietyissä asioissa on vaitiolovelvollisuus. Ja kannattaako kaikesta puhua, koska kaikki mikä on netissä, on myös tarvittaessa muiden nähtävissä.
Mutta mistä nousee tarve kertoa omasta työstä? Emmekö muka tiedä mitä toiset tekee ja mitä eri ammateissa tehdään? Kun pappi kertoo menevänsä toimituskeskusteluun ja vihkimään avioparia tai opettaja kertoo korjaavansa kokeita ja menevän oppitunnille tai toimittaja tekevänsä yhteenvetoa haastattelusta, onko niissä kyse nyt sitten niin kauhean suuresta uutisesta, jota emme tiedä.
Mitä jos lääkärit alkaisivat pitää blogipalstaa tai kirjoittaa facebookissa, että aamulla parit sappikivet ja suonikohjut, iltapäivällä yksi sydäritapaus ja ohitusleikkaus. Tai lentokapteenit ilmoittaisivat, että tänään koneella Lontooseen ja ylihuomenna Pariisiin. Ja matkalaukut ensi viikolla illaksi kotiin! Tai Linja-autonkuljettajat kertoisivat, että aamuvuoro lumipyryssä, mutta iltapäivällä oli jo auratut tiet.
Miksi meidän pitää tietää näitä itsestäänselvyyksiä? Jos kansanedustaja kertoo menevänsä eduskuntaan ja europarlamentaarikko Brysseliin tai Strasbourgiin, niin onko se erikoinen päivä. Eikö se ole normipäivä?
Tai jos, minä rehtorina nyt paljastaisin valtavan ammattisalaisuuden, että minulla on tänään laskujen tarkistusta, oppilaan ohjausta ja pannuhuonetarkastus, järisyttäisikö se Radio Dein taajuuden? Kotimaa tekisi siitä uutisen. Savonlinnan kristillisen opiston pannuhuone toimii.
Mutta mihin perustuu meidän tarve olla koko ajan saavutettavissa? Miksi kaikkien pitää koko ajan tietää, missä minä olen ja mitä teen? Miksi kaikista normipäivistä tulee erikoisia päiviä? Eikö pyhäpäivällä ja arjella ole enää mitään eroa?
On siinä varmaan kyse siitä, että meidän aikamme on nyt vain tällainen.
Ellet ole näkyvissä, et ole olemassa.
Mutta miksi me haluamme olla koko ajan näkyvissä? Miksi muiden pitää tietää meidän tarkat työtehtävät ja päiväohjelman? Eikö riitä, että meillä on, niin kuin tuolla suomalaisella upseerilla Afganistanin kriisinhallintajoukoissa tänään vain normipäivä! Ja pitääkö kaikkien kuulla siitä?
Onko siinä kyse siitä, minkä psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi….”
Teuvo V. Riikonen
NORMIPÄIVÄ
Normipäivä! Kun Afganistanissa kriisinhallintajoukkojen työalojen vastaavat sotilaat pitivät aamupalaveria, kuulimme usein pitkiä selostuksia eri työalojen asioista. Lääkäri, sotilaspappi, tiedotusupseeri, lakimies, huoltoupseeri ja monet muut kertoivat työasioistaan hyvinkin tarkasti.
Poikkeuksen teki yksi upseeri. Hän usein kertoi sen päivän töistä meille muille vain yhdellä sanalla: normipäivä.
Kukaan meistä ei epäillyt, etteikö tämä ahkera sotilas ja upseeri olisi tehnyt töitä, mutta hän ei vaan esitellyt niitä. Hänelle useimmat työpäivät olivat normipäiviä.
Blogit, facebookit, twitterit ja tekstarit ovat tuoneet ihmisille mahdollisuuden nopeaan viestintään. Tämän seurauksena ihmiset puhuvat myös paljon omista töistään. Toisaalta se on mukava tietää, mitä joku tekee? Joskus tosin miettii, että ymmärtävätkö ihmiset aina esimerkiksi, että tietyissä asioissa on vaitiolovelvollisuus. Ja kannattaako kaikesta puhua, koska kaikki mikä on netissä, on myös tarvittaessa muiden nähtävissä.
Mutta mistä nousee tarve kertoa omasta työstä? Emmekö muka tiedä mitä toiset tekee ja mitä eri ammateissa tehdään? Kun pappi kertoo menevänsä toimituskeskusteluun ja vihkimään avioparia tai opettaja kertoo korjaavansa kokeita ja menevän oppitunnille tai toimittaja tekevänsä yhteenvetoa haastattelusta, onko niissä kyse nyt sitten niin kauhean suuresta uutisesta, jota emme tiedä.
Mitä jos lääkärit alkaisivat pitää blogipalstaa tai kirjoittaa facebookissa, että aamulla parit sappikivet ja suonikohjut, iltapäivällä yksi sydäritapaus ja ohitusleikkaus. Tai lentokapteenit ilmoittaisivat, että tänään koneella Lontooseen ja ylihuomenna Pariisiin. Ja matkalaukut ensi viikolla illaksi kotiin! Tai Linja-autonkuljettajat kertoisivat, että aamuvuoro lumipyryssä, mutta iltapäivällä oli jo auratut tiet.
Miksi meidän pitää tietää näitä itsestäänselvyyksiä? Jos kansanedustaja kertoo menevänsä eduskuntaan ja europarlamentaarikko Brysseliin tai Strasbourgiin, niin onko se erikoinen päivä. Eikö se ole normipäivä?
Tai jos, minä rehtorina nyt paljastaisin valtavan ammattisalaisuuden, että minulla on tänään laskujen tarkistusta, oppilaan ohjausta ja pannuhuonetarkastus, järisyttäisikö se Radio Dein taajuuden? Kotimaa tekisi siitä uutisen. Savonlinnan kristillisen opiston pannuhuone toimii.
Mutta mihin perustuu meidän tarve olla koko ajan saavutettavissa? Miksi kaikkien pitää koko ajan tietää, missä minä olen ja mitä teen? Miksi kaikista normipäivistä tulee erikoisia päiviä? Eikö pyhäpäivällä ja arjella ole enää mitään eroa?
On siinä varmaan kyse siitä, että meidän aikamme on nyt vain tällainen.
Ellet ole näkyvissä, et ole olemassa.
Mutta miksi me haluamme olla koko ajan näkyvissä? Miksi muiden pitää tietää meidän tarkat työtehtävät ja päiväohjelman? Eikö riitä, että meillä on, niin kuin tuolla suomalaisella upseerilla Afganistanin kriisinhallintajoukoissa tänään vain normipäivä! Ja pitääkö kaikkien kuulla siitä?
Onko siinä kyse siitä, minkä psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi….”
tiistai 5. tammikuuta 2010
50 VILLITYS
Kalenteriini on ilmestynyt viimeisen parin vuoden aikana, - mutta erityisesti tänä vuonna - usein samanlainen merkintä. 50 v.päivät!
Kaikki vanhat hyvät nuoruuden ystävät, opiskelukaverit, kollegat ja tutut, joihin ennen aina luotti, ottavat ja menevät täyttämään 50 vuotta.
Muistan kun olin 19-v. kesätyöntekijänä eräässä seurakunnassa ja tapasin 32 v. ihmisen. Minusta hän oli kamalan vanha. Muistan kun olin 30 v. päivänä yliopistolla erään opettajan luona hakemassa merkintää opintokirjaan. Hän huomasi syntymäpäiväni ja onnitteli ja samalla sanoi, että "tulet huomaamaan miten nopeasti 10 vuotta menee..." Nyt siitä on lähes 20 vuotta.
Kun kaikki lapseni olivat alle kouluikäisiä ja yksi vielä syntymättä, niin eräs ystävä sanoi että "kun lapset menevät kouluun, tulette huomaamaan, miten nopeasti vuodet menee..."
Nyt niistä lapsista 3 on täysi-ikäistä ja viimeinen rippikoulun käynyt ja hakee lukioon.
Mutta entä minä? Huomasin kalenteria päivittäessäni, että tänä vuonna 2010 minulla on useita 50 v.merkintöjä kalenterisssa, joiden yhteydessä haluan muistaa ja onnitella kollegoja, työyhteydessä olevia, vanhoja kavereita ja ystäviä sekä opiskelukavereita. Kyllä minä sen heidän kohdalla annan anteeksi, mutta järkyttävintä oli huomata, että tänä vuonna omaan kalenteriin tuli myös omalle kohdalle merkintä. 50 vuotta!
Miten tämä on mahdollista? Juurihan minä tulin sählyillasta, jossa tein ainakin kymmenen maalia? Ja suurin osa ylänurkkaan. Onko minun pakko täyttää vuosia? Mitä vuodet ja ikä merkitsee? Mikä on ratkaisevaa vuosien lisääntyessä?
Lspsuuteni kotikylässä Nuppulinnassa asui noin 70 vuotias mies äitinsä kanssa, joka oli yli 90 v. Kerran heillä oli kylässä naapuri. Yli 90 v. äiti tuli sisään perunasäkin kanssa, johon naapuri totesi, että "eikö tuo Enska (n.70 v.poika) olisi voinut kantaa sen säkin sisään?". Siihen äiti vastasi "no kun tuo Enska on jo niin vanha..."
Opistolleni soitti vuosia sitten mies, joka halusi tulla opiskelemaan 3 kuukauden Raamattulinjalle. En tuntenut häntä. Hän kertoi, että oli pyrkinyt erääseen toiseenkin kansanopistoon, mutta sitten sanoi, että häntä ei otettu sinne. Kysyin heti rehtorina syytä, miksi häntä ei otettu opiskelemaan? Hän vastasi, että "ne väitti, että olen liian vanha..."
Kysyin tuolta soittajalta "kuinka vanha sinä sitten olet?" Hän sanoi "en minä ole vasta kuin 89 vuotta..." Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin hänelle "Tule tänne meidän opistolle. Täällä kysytään lääkärintodistusta vasta 120 vuotiailta..."
Hän tuli ja opiskeli kolme eri Raamattulinjaa 1 1/2 vuotta. Viime vuoden keväällä hän tuli opiston kannatusyhdistyksen kokoukseen 96 vuotiaana katsomaan vanhaa opiskelupaikkaa.
Ikä ei merkitse mitään. Nuoruus on vain ohimenevä "häiriötila", joka korjaantuu.
Asenne ratkaisee. Onnea kaikille 50 kymppisille ja muillekin!
Kaikki vanhat hyvät nuoruuden ystävät, opiskelukaverit, kollegat ja tutut, joihin ennen aina luotti, ottavat ja menevät täyttämään 50 vuotta.
Muistan kun olin 19-v. kesätyöntekijänä eräässä seurakunnassa ja tapasin 32 v. ihmisen. Minusta hän oli kamalan vanha. Muistan kun olin 30 v. päivänä yliopistolla erään opettajan luona hakemassa merkintää opintokirjaan. Hän huomasi syntymäpäiväni ja onnitteli ja samalla sanoi, että "tulet huomaamaan miten nopeasti 10 vuotta menee..." Nyt siitä on lähes 20 vuotta.
Kun kaikki lapseni olivat alle kouluikäisiä ja yksi vielä syntymättä, niin eräs ystävä sanoi että "kun lapset menevät kouluun, tulette huomaamaan, miten nopeasti vuodet menee..."
Nyt niistä lapsista 3 on täysi-ikäistä ja viimeinen rippikoulun käynyt ja hakee lukioon.
Mutta entä minä? Huomasin kalenteria päivittäessäni, että tänä vuonna 2010 minulla on useita 50 v.merkintöjä kalenterisssa, joiden yhteydessä haluan muistaa ja onnitella kollegoja, työyhteydessä olevia, vanhoja kavereita ja ystäviä sekä opiskelukavereita. Kyllä minä sen heidän kohdalla annan anteeksi, mutta järkyttävintä oli huomata, että tänä vuonna omaan kalenteriin tuli myös omalle kohdalle merkintä. 50 vuotta!
Miten tämä on mahdollista? Juurihan minä tulin sählyillasta, jossa tein ainakin kymmenen maalia? Ja suurin osa ylänurkkaan. Onko minun pakko täyttää vuosia? Mitä vuodet ja ikä merkitsee? Mikä on ratkaisevaa vuosien lisääntyessä?
Lspsuuteni kotikylässä Nuppulinnassa asui noin 70 vuotias mies äitinsä kanssa, joka oli yli 90 v. Kerran heillä oli kylässä naapuri. Yli 90 v. äiti tuli sisään perunasäkin kanssa, johon naapuri totesi, että "eikö tuo Enska (n.70 v.poika) olisi voinut kantaa sen säkin sisään?". Siihen äiti vastasi "no kun tuo Enska on jo niin vanha..."
Opistolleni soitti vuosia sitten mies, joka halusi tulla opiskelemaan 3 kuukauden Raamattulinjalle. En tuntenut häntä. Hän kertoi, että oli pyrkinyt erääseen toiseenkin kansanopistoon, mutta sitten sanoi, että häntä ei otettu sinne. Kysyin heti rehtorina syytä, miksi häntä ei otettu opiskelemaan? Hän vastasi, että "ne väitti, että olen liian vanha..."
Kysyin tuolta soittajalta "kuinka vanha sinä sitten olet?" Hän sanoi "en minä ole vasta kuin 89 vuotta..." Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin hänelle "Tule tänne meidän opistolle. Täällä kysytään lääkärintodistusta vasta 120 vuotiailta..."
Hän tuli ja opiskeli kolme eri Raamattulinjaa 1 1/2 vuotta. Viime vuoden keväällä hän tuli opiston kannatusyhdistyksen kokoukseen 96 vuotiaana katsomaan vanhaa opiskelupaikkaa.
Ikä ei merkitse mitään. Nuoruus on vain ohimenevä "häiriötila", joka korjaantuu.
Asenne ratkaisee. Onnea kaikille 50 kymppisille ja muillekin!
maanantai 28. joulukuuta 2009
JULKISEN NOLAAMISEN KULTTUURI LISÄÄNTYNYT
Facebookit, blogit ja muut vastaavat nopeat viestinnän muodot antavat mahdollisuuden myös hiukan kevyempään viestinnän toteutumiseen. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Ystävät, kaverit ja puolitutut voivat heittää keskenään mukavaa jutustelua, jolla on oma merkityksensä.
Mutta tässä piilee myös vaara. Leppoisa jutustelu voi muuttua rehellisyydestä panetteluksi.
FaceBookista (samoin kuin monilta nettikeskustelupalstoilta) löytyy esimerkkejä, että ns. julkisella areenalla käydään myös halventavaa keskustelua henkilöistä, jotka eivät ole paikalla eli eivät kuulu FB-kavereihin. Itse törmäsin tähän ilmiöön joulun alla.
Tämä on osa nyky-yhteiskunnan ilmiötä, jossa julkinen nolaaminen ja halveksiminen lisääntyy koko ajan. Monet TV-ohjelmat ja lehdet ovat tätä täynnä. Erityisenä kohteena ovat julkisuuden henkilöt, mutta myös vähemmän julkiset henkilöt.
Mutta jos itseään kristityiksi kutsuvat henkilöt ja jopa kirkon työntekijät osallistuvat tällaiseen, suuntaus on enemmän kuin huolestuttava Julkisessa virassa olevien työn arvioiminen ja myös arvostelu ovat aivan eri asia kuin ihmisten julkinen halveksiminen. Jos Facebook muuttuu "kapakaksi" eli humalassa olevien örisemiseksi, se menettää tehoaan eikä palvele ketään.
Julkisen nolaamisen kulttuuriin tulee puuttua, koska pian voimme olla tilanteessa, jossa vammaisia, vanhuksia, pakolaisia ja kaikkia niitä, jotka eivät pysty itseään puolustamaan voidaan erilaisilla foorumeilla pilkata ja panetella mielin määrin.
On muistettava, että julkisen oikeuskäsityksen mukaan jokaisen maine on puhdas, kunnes toisin todistetaan. Nämä sosiaalisen median pikaoikeudenkäynnit kertovat aikamme itsekkyydestä ja arvojen täydellisestä muuttumisesta. 8 käsky kehottaa, että ihmisestä ei anneta väärää todistusta. Joudumme jokainen antamaan toisistamme usein todistuksen, mutta sen tulee olla oikea ja oikeudenmukainen.
Julkinen panettelu, halveksunta ja vähättely kertoo sanojasta itsestään enemmän kuin kohteesta. Kohde ei aina voi edes puolustautua. Muiden paikalla olevien on se tehtävä.
Mutta tässä piilee myös vaara. Leppoisa jutustelu voi muuttua rehellisyydestä panetteluksi.
FaceBookista (samoin kuin monilta nettikeskustelupalstoilta) löytyy esimerkkejä, että ns. julkisella areenalla käydään myös halventavaa keskustelua henkilöistä, jotka eivät ole paikalla eli eivät kuulu FB-kavereihin. Itse törmäsin tähän ilmiöön joulun alla.
Tämä on osa nyky-yhteiskunnan ilmiötä, jossa julkinen nolaaminen ja halveksiminen lisääntyy koko ajan. Monet TV-ohjelmat ja lehdet ovat tätä täynnä. Erityisenä kohteena ovat julkisuuden henkilöt, mutta myös vähemmän julkiset henkilöt.
Mutta jos itseään kristityiksi kutsuvat henkilöt ja jopa kirkon työntekijät osallistuvat tällaiseen, suuntaus on enemmän kuin huolestuttava Julkisessa virassa olevien työn arvioiminen ja myös arvostelu ovat aivan eri asia kuin ihmisten julkinen halveksiminen. Jos Facebook muuttuu "kapakaksi" eli humalassa olevien örisemiseksi, se menettää tehoaan eikä palvele ketään.
Julkisen nolaamisen kulttuuriin tulee puuttua, koska pian voimme olla tilanteessa, jossa vammaisia, vanhuksia, pakolaisia ja kaikkia niitä, jotka eivät pysty itseään puolustamaan voidaan erilaisilla foorumeilla pilkata ja panetella mielin määrin.
On muistettava, että julkisen oikeuskäsityksen mukaan jokaisen maine on puhdas, kunnes toisin todistetaan. Nämä sosiaalisen median pikaoikeudenkäynnit kertovat aikamme itsekkyydestä ja arvojen täydellisestä muuttumisesta. 8 käsky kehottaa, että ihmisestä ei anneta väärää todistusta. Joudumme jokainen antamaan toisistamme usein todistuksen, mutta sen tulee olla oikea ja oikeudenmukainen.
Julkinen panettelu, halveksunta ja vähättely kertoo sanojasta itsestään enemmän kuin kohteesta. Kohde ei aina voi edes puolustautua. Muiden paikalla olevien on se tehtävä.
perjantai 18. joulukuuta 2009
Väsymisen perimmäinen olemus
Olen viime aikoina muistellut aikaani Israelissa kibbutzissa ja kielikoulussa. Siellä oli yksi asia, joka viehätti. Se oli sapatti. Lauantai. Lepopäivä. Kun töitä tehtiin 6 päivää sapattia aina odotti. Mikä siinä lepopäivässä oli erilaista verrattuna Suomalaiseen sunnuntaihin tai viikonloppuun?
Silloin oikeasti pysähdyttiin. Perjantai-iltapäivänä elämä ja hyörinä kibbutzissa hiljeni. Laitettiin vähän parempaa päälle. (Meillä nuorilla se ei ollut kovin ihmeellistä). Sitten lähdettiin sapatti-aterialle. Sinne käveltiin hiljaa. Aterialle varattiin aikaa. Perheet olivat yhdessä. Muualla asuvat tulivat koteihinsa. Työt lopetettiin. Vain välttämättömimmät työt tehtiin. Eläimille vietiin ruuat ja keittiöllä tehtiin meille muille ruoka. Ja vartijat hoiti hommansa.
Aterialle meni tunti joskus toinen. Sen jälkeen menimme kibbutzi-perheemme Saran ja Motgen luokse. Siellä istuimme iltaa. Meillä oli aikaa. Nuoret olivat omissa ryhmissään. Launtaina nukuttiin pitkään. Levättiin. Käytiin kävelemässä. Uimassa. Sapattipäivän ruokailussa meni aikaa. Taas levättiin.
Ja katso. Siinä voimat palautuivat, ihminen virkistyi, mieli oli levollinen ja uuteen työviikkoon jaksoi mennä uudella tavalla. Mutta mikä siinä oli ihmeellistä? Koko yhteisö hiljentyi ja lepäsi.
Entä meillä Suomessa? Meille rakennetaan ihmeellistä 24/7 yhteiskuntaa, jossa kaikki paikat on aina auki. Pyhällä ja arjella ei ole eroa. Yhteiskunta pakottaa monet töihin silloin, kun voisi olla perheen kanssa. Jatkuvan kasvun ideologia ajaa meitä vimmattuun kilpailuun. Tulosta pitää tehdä. Yksinhuoltajat joutuvat töihin silloin kun voisi olla lasten kanssa. Ahneus on sokaissut meidät. Kohtuullisuudesta ei puhu kukaan. Lisää, lisää, lisää! Ahdehdi, kun vielä ehdit...
Tämänkö takia ihmiset ovat niin väsyneitä? Työ ei meitä väsytä, vaan kaikki muu hyörinä. Kyllä joku voi työstäkin väsyä, mutta kaikki muu meitä väsyttää enemmän. Niille joille yhteiskunta ei voi tarjota edes työtä on jäljellä vain mielikuvamaailma kauppakeskuksineen. Tule sinne viettämään aikaa.
Kumpi minua kiehtoo enemmän?
Silloin oikeasti pysähdyttiin. Perjantai-iltapäivänä elämä ja hyörinä kibbutzissa hiljeni. Laitettiin vähän parempaa päälle. (Meillä nuorilla se ei ollut kovin ihmeellistä). Sitten lähdettiin sapatti-aterialle. Sinne käveltiin hiljaa. Aterialle varattiin aikaa. Perheet olivat yhdessä. Muualla asuvat tulivat koteihinsa. Työt lopetettiin. Vain välttämättömimmät työt tehtiin. Eläimille vietiin ruuat ja keittiöllä tehtiin meille muille ruoka. Ja vartijat hoiti hommansa.
Aterialle meni tunti joskus toinen. Sen jälkeen menimme kibbutzi-perheemme Saran ja Motgen luokse. Siellä istuimme iltaa. Meillä oli aikaa. Nuoret olivat omissa ryhmissään. Launtaina nukuttiin pitkään. Levättiin. Käytiin kävelemässä. Uimassa. Sapattipäivän ruokailussa meni aikaa. Taas levättiin.
Ja katso. Siinä voimat palautuivat, ihminen virkistyi, mieli oli levollinen ja uuteen työviikkoon jaksoi mennä uudella tavalla. Mutta mikä siinä oli ihmeellistä? Koko yhteisö hiljentyi ja lepäsi.
Entä meillä Suomessa? Meille rakennetaan ihmeellistä 24/7 yhteiskuntaa, jossa kaikki paikat on aina auki. Pyhällä ja arjella ei ole eroa. Yhteiskunta pakottaa monet töihin silloin, kun voisi olla perheen kanssa. Jatkuvan kasvun ideologia ajaa meitä vimmattuun kilpailuun. Tulosta pitää tehdä. Yksinhuoltajat joutuvat töihin silloin kun voisi olla lasten kanssa. Ahneus on sokaissut meidät. Kohtuullisuudesta ei puhu kukaan. Lisää, lisää, lisää! Ahdehdi, kun vielä ehdit...
Tämänkö takia ihmiset ovat niin väsyneitä? Työ ei meitä väsytä, vaan kaikki muu hyörinä. Kyllä joku voi työstäkin väsyä, mutta kaikki muu meitä väsyttää enemmän. Niille joille yhteiskunta ei voi tarjota edes työtä on jäljellä vain mielikuvamaailma kauppakeskuksineen. Tule sinne viettämään aikaa.
Kumpi minua kiehtoo enemmän?
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Voiko Jumalaa tutkia?
Olin eilen mielenkiintoisella luennolla, jossa aiheena oli "Voiko Jumalaa tutkia?" Lopputulos oli, että Jumala on vaikea laittaa koepurkkiin, mikä onkin totta. Teologia eli oppi Jumalasta voi jatkaa silti eri osa-alueiden tutkimista. Omilla tieteellisisllä metodeilla. Raamattua voi edelleen tutkia ja tuleekin. Jumala tuskin siitä hermostuu.
Mutta mitä voimme sanoa Jumalasta? Tuomas Akvinolainen ei kuulemma enää elämänsä loppuvuosina halunnut puhua ja kirjoittaa, sillä hän oli nähnyt. Hän vaikeni. Kirjansa Summa Theologiae esipuheessa hän sanoi: "Emme voi sanoa Jumalasta, mitä hän on, vaan pikemminkin sen, mitä hän ei ole" Elämme maailmassa, jossa Jumalasta yritetään sanoa paljon. Ja sanotaan, mutta jääkö mitään jäljelle? Käsite "saarnata" tulee heprean kielessä "pisaraa" merkitsevästä sanajuuresta "lehattif". Jumalasta puhuminen on siis "saada aikaan pisaroita". Onko niin, että siinä yhdessä pisarassa on kaikki. Kyros Edessalaisen sanoin "yksi pisara riittää osoittamaan meren laadun ja sen olemuksessa piilevän voiman." Pitäisikö pyrkiä pelkistämään? Tai vaieta kokonaan? Tai tyytyä vain katsomaan ikonia?
Mutta mitä voimme sanoa Jumalasta? Tuomas Akvinolainen ei kuulemma enää elämänsä loppuvuosina halunnut puhua ja kirjoittaa, sillä hän oli nähnyt. Hän vaikeni. Kirjansa Summa Theologiae esipuheessa hän sanoi: "Emme voi sanoa Jumalasta, mitä hän on, vaan pikemminkin sen, mitä hän ei ole" Elämme maailmassa, jossa Jumalasta yritetään sanoa paljon. Ja sanotaan, mutta jääkö mitään jäljelle? Käsite "saarnata" tulee heprean kielessä "pisaraa" merkitsevästä sanajuuresta "lehattif". Jumalasta puhuminen on siis "saada aikaan pisaroita". Onko niin, että siinä yhdessä pisarassa on kaikki. Kyros Edessalaisen sanoin "yksi pisara riittää osoittamaan meren laadun ja sen olemuksessa piilevän voiman." Pitäisikö pyrkiä pelkistämään? Tai vaieta kokonaan? Tai tyytyä vain katsomaan ikonia?
maanantai 30. marraskuuta 2009
PYHÄÄ PIITTAAMATTOMUUTTA
"Tarvitaan määrätty annos huolettomuutta huolten keskellä" on lausunut eräs entinen kirkon johtaja. Lauseessa on vinha totuus. Huolia meillä jokaisella varmasti piisaa. Mutta huolettomuus? Tai "pyhä piittaamattomuus" niinkuin joku autiomaan isä opetti.
Joulun lähestyminen ahdistaa yhä useammin. Hirvittävä hösääminen yhden hetken takia. Aatto-iltana kaikki on ohi. Vai onko? Viime vuosien jouluina minua on puhutellut yksi asia. Se on Operaatio Joulun lapsi, jossa viedään kenkälaatikoihin pakattuja joululahjoja Romaniaan ja Moldovaan kyliin "joita ei ole olemassa". Siellä jossakin kaatopaikkojen takana avustustyöntekijät kohtaavat kengättömät ja sukattomat lapset, joille lahjat viedään. Voiko olla kauniimpaa kuvaa joulusta?
Mitä jos tänä jouluna muistaisimme lasta?
Jos sinulle on annettu jotakin, anna se pois. Jos osaat, tee jotakin. Jos sinulla on luovuutta kanavoi se eteenpäin. Jos sinulla on huolia, ole huoleton. Jos sinulla on sanomista, vaikene. Jos sinulta odotetaan jotakin, heittäydy pyhään piittaamattomuuteen. Jos olet levoton "lohduttaudu levottomuudellasi" (Owe Wikström). Jos et tiedä mitä katsoisit, katso lasta!
Joulun lähestyminen ahdistaa yhä useammin. Hirvittävä hösääminen yhden hetken takia. Aatto-iltana kaikki on ohi. Vai onko? Viime vuosien jouluina minua on puhutellut yksi asia. Se on Operaatio Joulun lapsi, jossa viedään kenkälaatikoihin pakattuja joululahjoja Romaniaan ja Moldovaan kyliin "joita ei ole olemassa". Siellä jossakin kaatopaikkojen takana avustustyöntekijät kohtaavat kengättömät ja sukattomat lapset, joille lahjat viedään. Voiko olla kauniimpaa kuvaa joulusta?
Mitä jos tänä jouluna muistaisimme lasta?
Jos sinulle on annettu jotakin, anna se pois. Jos osaat, tee jotakin. Jos sinulla on luovuutta kanavoi se eteenpäin. Jos sinulla on huolia, ole huoleton. Jos sinulla on sanomista, vaikene. Jos sinulta odotetaan jotakin, heittäydy pyhään piittaamattomuuteen. Jos olet levoton "lohduttaudu levottomuudellasi" (Owe Wikström). Jos et tiedä mitä katsoisit, katso lasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)